Maybe Possibly ✔️

Luku 31 Armollinen

Maanantai 28. Elokuuta

Huomasin osittain haikeana katselevani ulos Samin auton ikkunasta, kun aloimme hiljaisuudessa lähestyä kahvilaa, jonka katolla edelleen pyöri suurikokoinen kahvikuppi, jonka sisälle oli aseteltu ranskalaisia. Kuitenkaan en saanut Siriusta pois mielestäni, miksi hänen oli pitänyt alkaa käyttäytyä sillä tavalla? Sam tuntui ymmärtävän minun tunteeni, eikä enää irvaillut minulle millään typerällä. Toisaalta, en ymmärtänyt sitäkään, miksi hän oli päättänyt toimia kuten toimi, eli oman tahtonsa mukaan kirjan juonta noudattamatta. Sam, jos kuka osasi olla todella hämmentävä, mutta Siriukseen verrattavissa minun olisi pitänyt osata lukea Samia kuin avointa kirjaa. Päästin pitkän huokauksen Samin viereltä etupenkiltä, ja hän loi minuun vaisun katseensa, ennen kuin ajoi auton parkkiin jonkun ökyrikkaan Bemarin vierelle.

''Luna. Mä ymmärrän, että sua vituttaa se tilanne, johon tietämättäni meidät järjestin, mutta mä haluan sun tietävän, etten mä tarkoittanut mitään pahaa. En mä tarkoittanut-'', hän alkoi selittää minulle kuin olisi tilivelvollinen. Tai toisaalta olihan hän!

''Sam, ei se mitään'', käännähdän häneen päin, luoden lempeän hymyn hänelle, hänen räpytellen hetken hämmentyneenä silmiään minulle. En halunnut juuri nyt keskustella asiasta enempää, sillä olin varma, että minun ja Siriuksen välit olisi nyt kuopattuina, joten joutuisin vielä etsimään itselleni uuden majapaikan. Jonka takia päätin antaa Samin kanssa asian olla, en halunnut hyväksikäyttää häntä, mutta kuittasin asian mielessäni sillä, että hän kuitenkin auttaisi minua vielä. Niin se aina meni!

''Toivottavasti lämmin kahvi edes hiukan helpottaa sun mieltäs. Ihan perseestä kattoa, kun sulla on naama mutrulla'', Sam hymähti, kuitenkin ystävällinen pilke silmissään. Huomasin kevyesti naurahtavani, kun seurasin hänen esimerkkiään nousta autosta ylös, suunnataksemme kahvilaan nauttimaan kuumaa kahvia, minä maidon kera ja hän sokerin. Sam avasi minulle tuttuun tapaansa kahvilan oven ja lähti askeltamaan tiskille.

Ja kuten aina, uppouduin samaisella hetkellä ajatuksiini täysin. Jäin katselemaan hiljaisena naista, jolla oli sylissään pieni lapsi, joka puhui varmaankin ystävättärelleen yhden pöydän äärellä, lämmin ja onnellinen hymy kasvoillaan. Salaa mietin, tulisinko itse kokemaan sellaista onnea, jonka voisin välittää kasvoiltani muille. Tulisinko koskaan saamaan äidin titteliä, etenkin kun äidiksi tuleminen vaati kuitenkin sen miespuolisen olennon ja mahdollisuuden johonkin sellaiseen, jonka ihmisbiologian kirjat opettaisivat tietämättömille. Sam ojensi minulle kahvikupin nenäni eteen ja hetken räpyttelin mietteliäänä silmiäni, kun huomasin meidän jo kulkeutuneen pöytään asti. Sam yritti tavoittaa katsettani ja laskin laukkuni vierelläni olevalle tuolille, ollen Samia vastapäätä.

''Anteeksi, vajosin aivan omiin maailmoihini'', mumisin hänelle pahoittelevasti, katsellen mietteliäänä käsiäni, jotka lepäsivät kahvikuppini molemmin puolin. Sam kuitenkin pudisti lempeästi päätään, hörpäten lämpimästä kahvistaan.

''Mitäs se kello olikaan?'', hän mumisi itsekseen ja huomasin katsovani häneen, kun hän vilkaisi humoristisesti käteensä tatuoitua kellonkuvaa. Hymyilin hänelle, kunnes hän nosti takkiaan sen verran, että näki oikean rannekellonsa. ''Tultiin sentään siinä mielessä sopivasti, ettei pitäisi olla mitään ruuhkaa tänne'', hän kohautti olkapäitään, ja mielestäni hän näytti helpottuneelta. Sillä hetkellä minulle tulikin mieleen, että koskahan olin mahtanut viimeksi kysyä, mitä Samille oikeasti kuuluisi. Olin vain ollut pää kiinni, tai aukonut päätäni tai valittanut omista ongelmistani, ajatuksistani ja murheistani hänelle.