Maybe Possibly ✔️

Luku 82 Valveilla

Lauantai 11. Marraskuuta

Tiesin aamun koittaneen, sillä valoa oli enemmän kuin yleensä. Mutten voinut liikkua. Makasin maassa, saastaisen kellarin lattialla, punainen mekkoni riekaleina, peittäen minua enää vain osittain. Mutten kyennyt liikkumaan, velloin vain kyynelien, lian, tomun , virtsan, ja oman vereni keskellä. Kylmä lattia kipeitä kasvoja ja koko kehoa vasten tuntui mukavalta, mutten kyennyt edes liikauttamaan jalkojani. Käteni olivat mustelmilla ja nippusiteistä verillä, vaikka nippusiteet eivät enää käsieni ympärillä olleetkaan. En oikeastaan halunnutkaan nousta. Eikä se johtunut ainoastaan kivuista, vaan myös siitä ajatuksesta, että olisin häpäisty, halveksittava, hyväksikäytetty. Olisin ällöttävä. Mutten jaksanut enää itkeäkään sille. Kylkiäni särki potkimisen takia, ja hiukset olivat täynnä likaa, ja hiljaa siirtäessäni toisen käteni hiuksiini, saatoin ottaa vain kasan hiustukkoja.

Minä tärisin, minä pelkäsin, mutten halunnut myöntää sitä itselleni. Mietin vain, mitä Sirius ajattelisi minusta, kun näkisi minut tällaisena. Suljin vetiset ja kipeät silmäni, sillä olin sen pienen hetken ennen tätä kaikkea ajatellut, että meillä olisi kaikki hyvin. En mitään niin paljoa olisikaan halunnut kuin antaa hänen halata. Miksi meidän piti riidellä niin paljon? Hän oli mieslapsi, ikuinen kakara, joka teki typeriä asioita, mutta kai hän halusi vain huomiota? Säälittävää. Pieni hymy kaarsi suupieleeni, minun yrittäessäni kiskoa mekkoani peittämään takamustani, mutta se vain päästi räsähdyksen kiskaisun jälkeen.

Katseeni kuitenkin eksyi juomapulloon, joka oli kierinyt ovea kohti, mutta jäänyt kahden lattiakiven väliin jumiin. Yritin kurkottaa kättäni sitä kohti, mutta lopulta minun oli pakko nousta sen verran käsieni varaan, että onnistuin raahautumaan eteenpäin, saadakseni tuon juomapullon itselleni. Tuntui, että maa repi lisää ihoani rikki, ja jokainen liike oli kuin joku heittäisi minua palavilla oksilla. Lopulta yletyin pulloon, ja pysyttelin istumassa, että sain vettä kaadettua huulieni välistä. Eikä vettä kestänyt liiaksi, kun pullo osittain meni kasaan ahnaasta juomisestani. Tiputin pullon lattialle ja jäin hetkeksi istumaan, varoen asettamasta painoani liiaksi mihinkään kehon osaan, kun huomasin kaiken sen veren pitkin lattioita. En voinut kauhistuneelle pysähdykselleni mitään, ja sävähdin kauemmas tahroja, jotka olivat maassa käteni vieressä. Mutta vasta sitten huomasin kunnolla, kuinka veressä ranteenikin olivat ja vinkaisin yrittäen pitää itkuani poissa. Miksi juuri minä? Laskin molemmat käteni syliini ja jäin nojaamaan kylmää seinää vastaan. Silmiäni sulkiessani huomasin kuvittelevani Siriuksen kasvot. Sen sarkastisen hymyn ja kulmakarvojen kohotessa kulmakorun liukuessa mukana. Se miten hän järsi hampaillaan huulikoruaan, ja se teki minut epätoivoisen surulliseksi, saaden minut pyyhkimään verisellä kädelläni kasvojani.

 

''Kuura kultaseni, rauhoitutaan nyt!'', isä huusi, levittäen käsiään alaspäin kuin Kuuran tielle. Hetken ajan luulin näkeväni äidin, sitten Auroran, äidin, naisen, nuoren kauniin naisen, joka nosti syliinsä itkevää ja kiljuvaa pientä lasta kehdosta. En ollut läsnä, katsoin heitä, tai sitten olin läsnä. Yritin huutaa heille, että mistä olisi kyse. Kukaan ei vastannut. Kuura seisoi uhkaavasti hiukset terävinä sojottaen jokaiseen suuntaan. Isä huusi äitiä ulos talosta. Äiti juoksi ulos, pitäen pientä itkevää lasta sylissään, meinaten kompastua piharappusiin, kun tämä juoksee piharakennuksia kohti. Yritän pinkoa heidän peräänsä, mutta jokin juoksee lävitseni. Pysähdyn vain siksi, että tunnen isän vahvan suojeluvaiston, kun hänen hahmonsa juoksee äidin perään.

Kuulen miten Kuura seuraa heitä, ja hänen juostessaan minun lävitseni oven suulla, tunnen pelkkää aitoa ja hyvin vahvaa vihaa. Hän kiljuu. En saa mitään selvää. Yritän työntyä myös ovesta ulos nähdäkseni mitä tapahtuu. Käteni kurottuvat yrittäen estää Kuuraa ampumasta, mutta kuuluu pamaus. Lapsi itkee. Kuura kiljuu. Annan itseni valua maahan itkemään, mutta kukaan ei kuule pelkoani. Isä on maassa, äiti on selkäpäin piharakennuksen edessä.

Kuura kääntää katseensa minuun, ja yritän huutaa hänelle. Mitä minä hänelle huudan, ei hän näe minua.

''Luna, kaikki on hyvin'', hän sanoo, mutta kasvot muuttuvat Samiksi, joka koskettaa kädellään poskeani, ennen kuin joku tulee keittiöön. Sävähdän kauemmas, olen oppilaskunnan talolla? Sally kysyy meitä pelaamaan. Mutta minun lähtiessäni haluamattani kohti olohuonetta, Gaia vetää minut ovella sivuun ja Kuuran heittämä viinilasi pamahtaa seinään vieressäni.

Me tanssimme. Gaia hymyilee, mutta musiikki ei sovi tanssiin. Se hakkaa bassoja, saa kaiken särisemään.

''Parempi, ettemme yritä enää'', Gaia sanoo hymyillen, mutta hän katoaa ja istun sängyn päällä, katsomassa puhelinta, jossa luki hetken Siriuksen nimi. En ehdi ajatella.

''Joo, papuja ja ruohosipuleita'', Sirius hymyilee edessäni ja siirrän katseeni häneen. Hän laskee kätensä pääni päälle, pörröttäen hiuksiani ja painautuen alaspäin hymyilläkseen leveästi.

''Tämä on väärin'', huomaan kuiskaavani, jolloin kuuluu pamaus ja pakenen Siriuksen luota, avatakseni vieressäni olevan oven. Jämähdän paikoilleni, katsoessani Samia, jolla on ase kädessään ja tämä kääntyy katsomaan minua.

''Luna on kuollut'', hän kuiskaa ja äimistyneenä katson hänen ohitseen kohti Kuuraa, joka makaa maassa juoden viiniä. En ymmärrä. En ymmärrä yhtään mitään. Kuura kääntyy katsomaan minua hymyillen, ennen kuin hän väistää eteenpäin, kun uusi viinilasi särkyy, kun Gaia on heittänyt ohi. Gaia ei koskaan heitä ohi!

Kuulen pamauksen. Tunnen jäätävää kipua, jonka takia lyyhistyn polvilleni maahan. Kohotan katseeni vieressäni olevaan tuoliin, jossa on sidottuna Kuura ja seuraavassa, jossa on Lola. Gaia ei ampunut ohi.

 

Pamaus. Laukaus. Ehkä? Se sai silmäni auki ja huomasin makaavani oven edessä, joten kurotin kättäni ylemmäs. Voisinko vain lähteä? Mitä kellarin ulkopuolella talossa tapahtuu? Kuka ampui? Olinko enää edes elossa? Oliko tämäkin palaunta tai harhaa? Olinko jo matkalla tuonpuoleiseen?

''He ovat täällä!'', kuulin, yrittäessäni toisella kädelläni työntää ovea, muttei se liikahtanutkaan milliäkään. Kuulin oven toiselta puolelta askeleita, joku tömisteli, toinenkin, kuinka monta Maxin seuraajia oli? Kuka oli täällä? Oliko Sirius tullut etsimään minua? Yritin huutaa hänen nimeään, mutta ääni oli käheä. Se oli vain pihahdus. ''Kira! Kira on täällä!'', nauraen huutaa nainen, enkä tunnista ääntä.
Yritän vielä kerran työntää ovea, mutten saa tahdonvoimallanikaan ovea liikkumaan. En jaksa tätä enää. Huomaan silmieni keskittyvän vain pieneen valoon, joka tulee oven alta. Ennen kuin pääni kopsahtaa lattialle, enkä kykene hallitsemaan pimeyttä, joka ottaa minut transsiinsa takaisin.

Words: 905