Maybe Possibly ✔️

Luku 1 Rauhallinen

Keskiviikko 15. Elokuuta

Päästin pitkän huokauksen karkaamaan hampaideni välistä, mutta minua iäkkäämpi nainen rusehtavan vanhan tiskin toisella puolella kohotti kulmiaan minulle. Peitin turhautumiseni lempeällä hymyllä ja hän ojensi minulle lopultakin viralliselta vaikuttavaa paperia, jonka hän oli saanut tulostettua ikäloppuisen tulostimen avulla. Mutta pidin ajatukseni visusti omana tietonani ja kohotin käteni pöydällä olevan kynätelineen äärelle, ottaakseni sieltä jonkin, jolla voisin kirjoittaa allekirjoitukseni valkeaan paperiin.
Nainen tiskillä hymyili äidillisesti pyöreiden ja ohuiden silmälasiensa suojasta, kätensä vetäen kiharien hiusten lävitse. Hän yritti vaikuttaa hyvältä asiakaspalvelijalta, sihteeriltä, mitä hän nyt tarkalleen ottaen tekisikin täällä, mutta saatoin aistia hänen turhautumisensa.

Tämäkö olisi se paha paikka, josta minua oli varoiteltu puhelimessa koko juna- ja bussimatkan ajan viestien välityksellä, Jackin ja Fionan toimesta? Kyllähän olemus kampuksen asuntolan aulassa oli ankea, kolkko ja autio, mutten nähnyt tätä niin pahana paikkana.

Luna Wolf.
Olin lopultakin saanut nimeni raapustettua ja nainen nappasi paperin kuin olisi joutunut jo pitkään odottamaan, asettaen sen yläkulmaan leimasimen, ja painoi yliopiston leiman jäljen. Mittailin pyöreää kuviota katseellani, jonka keskellä koristeli pöllö, jonka suuret silmät katsoivat minua takaisin kuin haastaen minut.

Nainen pyörähti pian tuolissaan, valuen seinustalla oleville lokeroille ja kaulassa roikkuvalla avaimellaan väänsi yhden hiirenkokoisen lokeron auki. Annoin laihan käteni valua tiskillä tukemaan leukaani ja mittailin tummia seiniä käytävällä, sekä tiskin vieressä kohoavia puisia portaita.

Olin lopultakin päässyt eteenpäin elämässäni, päätynyt yliopiston kurssien ja ammattikorkeakoulun alojen keskelle, jossa kehotettiin opiskelijoita tukemaan mielikuvitustaan ja avaamaan silmänsä heidän loputtomille kurssivalinnoilleen. Omiin silmiini olivat jääneet vain kaunokirjallisuus ja näytelmät, sillä olin niistä kovin kiinnostunut. Oli rauhoittavaa saada uppoutua kirjallisuuteen tai yrittää olla parempi ihminen kuin oikeasti olisi, sekoittuen mukaan muiden tarinoihin, kuvitellen, että ne olisivat omasi.

''Neiti Wolf. Tässä on huoneenne avain, olette kolmannessa kerroksessa, oikealla puolella käytävää'', nainen hymyillen ojensi minulle avainta, ja saatoin nähdä hänen silmissään lempeyden. Ehkä se oli kuviteltua tai sitten nainen teeskenteli, mutta en voinut uskoa, että hän todellakaan olisi oikeasti sellainen. Hän oli turhautunut työhönsä ja halusi varmasti päästä muualle, mutta polku oli ollut mutkikas ja liian rankka paremman tavoittelemiseksi.

Väläytin lempeän hymyn kiitokseksi ja otin hänen pitkistä sormistaan avaimen, jonka pintaa aloin silittää sormillani, tuntien huoneeni numerot 316.
Kohotin olalleni laukkuni, johon olin pakannut joitakin tavaroitani, joita uskoin tarvitsevani täällä. Kuten vaatteita, hygienituotteet ja kaiken pakollisen puhelimenlaturista lääkkeisiin ja piirustuslehtiöön. Olin päättänyt, etten panostaisi siihen niin paljon, etten olisi tavaroideni kanssa huonetoverilleni riesa. En halunnut, että minua katsottaisi heti alkuun kieroon tai hänen joutuvan pureksivan hampaitaan vihasta yhteen minut nähdessään.
Millainenkohan huonetoverini edes olisi? Kuitenkin jännitys huoneelle löytämisestä vei voiton, ja työnsin hermostukseni huonetoveristani sivuun.

Kohotin harmaan hupun päähäni, lähes valkoisten hiusteni päälle ja annoin silmieni kiertää hetken aulassa, ennen kuin lähdin kulkemaan puisia portaita kohden. Ne narahtelivat pehmeiden askeleiden alla, vaikka yritin pitää tukevasti kiinni kaiteesta ja kuvitella olevani kevyt kuin höyhen.