Maybe Possibly ✔️

Luku 76 Maistuvainen

Keskiviikko 8. Marraskuuta

Oltuani lähes koko loppuajan Willin kanssa olimme käyneet hakemassa leiristä - jos sitä sellaiseksi pystyisi kutsua hänen piirroslehtiönsä ja kameran. Olimme vain jääneet leiriä lähellä olevan mäen päälle, puiden varjoon ja auringon lämpöön kivien päälle istumaan, hänen ottaessaan kuvia ja minun katsellessani hänen piirroksiaan siinä toivossa, että motivoituisin itsekin piirtämään jotain. Will puhui paljon, mutta rehellisesti mieleni valtasi vain kuva, jossa Willin mallina ehkä oli ollut nainen ja vauva, joka tällä nuorella äidillä oli sylissään. En jaksanut tai kyennyt ajattelemaan Willin keskusteluja taivaan sävyistä tai suloisista linnuista, se kuva söi minut. Imi minut sisäänsä ja silitin hiljaisesti lehtiön sivun kulmaa, kannustaakseni itseäni kääntämään toisen kuvan tilalle. Mutten kyennyt siihen. Tajusin vasta nyt, että mietin pitkän ajan jälkeen sitä kaaosta, joka Naomin ja Siriuksen välillä olisi. Naomi oli raskaana. Purin huultani, ehkä pienessä humalassa tai toivoen humalaa olin yrittänyt viimeksi käydä asiaa päässäni läpi, enkä ollut asiaa edes ottanut kunnolla Siriuksen kanssa esille. Me emme puhuneet, me vain jätimme asiat aina kesken, ne unohdettiin, jos kyse oli hänestä. Ajattelikohan Sirius, että lapsi oli yhden jutun moka? Vai halusiko hän oikeasti olla osa sen lapsen elämää? En kyennyt ajattelemaan edes lapsen näkökulmaa, ja melkein repäisin sivun irti, kun käänsin seuraavan kuvan eteeni. Mutta pahaolo velloi minussa. Olisiko minusta todella löytämään sisäistä äidinvaistoani lapsea kohtaan, joka ei olisi minun? Eihän Siriuksesta olisi mihinkään isällisiin juttuihin, hänhän vain opiskeli, poltteli, lusmuili ja ryyppäsi, rahaa oli, mainetta ja kaikkea, mutta hän oli silti vain kaaos. Ehkä asiat olivat liian hyvin ja hän ei siksi osannut nauttia ja olla onnellinen?"Mitä mietit?", Will kysyi, heilutellen jalkojaan kiveltä ja katsellen minua hymyillen. Siirsin katseeni häneen, jolloin hän räpsäisi kuvan. Olisin halunnut moittia häntä siitä, mutta annoin asian olla. Mietin kaikkea taas aivan liikaa ja se söi viimeisetkin voimavarani."Mikä siut tekee onnelliseksi?", kysyin häneltä, siirtäen vihon pois käsistäni vierelleni kivelle."Nojaa", hän hieraisi leukaansa ja katseli taivaalle miettien. "Rakastetuksi tuleminen, luulisin", hän hiljaisemmin tokaisi, hymyillen hämmentyneen vaivaantuneena. Pyöritin hänelle huvittuneena silmiäni. Hän kuulosti Samilta, vaikkei Sam sitä olisi ääneen sanonut. Sirius olisi keksinyt jonkun typerän sutkaituksen ja Gaia olisi ollut sarkastisen imarteleva, Gaia oli hyvä sanomaan sellaista, mistä tiesi hyötyvänsä. Sanoja, joita kaikki halusivat kuulla, jos ne hyödyttäisivät häntä. Siirsin karanneen hiuskiekurani korvan taakse ja huokaisin itsekseni. Mitä minä sanoisin? Ehkä turvallisuus? En muistanut kunnolla mitä oli onnellisuus, olin kokoajan poistolaltani, väsynyt, ahdistunut ja ennen kaikkea peloissani tai saisin itkeä silmät päästäni."Sähän puhuit Maxin kanssa aamulla", Will aloitti varovasti, minun palauttaessani silmäni hänen vaaleisiin vaatteihinsa, ja sitten silmiin. "Älä jooko oo sen kanssa tekemisissä", hän sujautti sanansa nopeasti ulos suustaan, ja osoitti sitten alamäkeen, jossa alkoi olla väkeä. "Miksi? Olen muuallakin, miksi en täällä olisi?", supatin, kurtistaen kulmiani."Koska Sirius ei olisi ilahtunut siitä", Will virnisti ja jäi tarkkailemaan leiriin saapuvaa ryhmäämme. "Vitut, se jätkä ei tykkää mistään muutenkaan. Oot siekin paras kehottamaan välttelemään ja sitten ite oot siinä kuitenkin", hymyilin hänelle. "Tietty. Mut mä oonki niin säälittävän näköinen, ettei Sirius jaksaisi edes vaivaantua huitaisemaan", Will hymyili leveästi, niin että koko valkea hammasrivistö kimalsi. Halusin sanoa olevani eri mieltä, mutta ajattelin Willin sanoissa olevan perää. Sirius oli tarkempi aina perheasioissa, sukulaissuhteissa ja ryhmänjutuissa, muttei ulkopuolisissa niinkään. Max kuuluisi kuitenkin ryhmään kaksi, joten ehkä olisi hyvä yrittää kuunnella Williä, edes hetken.Avatessani seuraavan aukeaman lehtiöstä, sen välistä tupsahti kirje, jonka päällä luki vain mustalla tekstillä kirjoitettu Wolf.''Älä ota sitä'', Will henkäisi, kun kirje kierteli hetken ilmassa, ennen kuin laskeutui jalkoihini. Hän yritti nousta omalta paikaltaan, ehtiäkseen kiskaisemaan kirjeen minulta, mutta heitin häntä lehtiöllä ja nappasin kirjeen käteeni, siirtyen kauemmas katsomaan, mikä se olisi. Tiedän, ettei se olisi ollut millään tapaa sopivaa, mutta siinä luki minun sukunimeni. Miksi se oli lehtiön välissä?Avasin ruskean kirjekuoren, joka oli jo kertaalleen revitty auki. Tekstillä ei ollut lähettäjää, tekstillä ei ollut otsikkoa, mutta jäin hiljaa mietteissäni sitä lukemaan: