Maybe Possibly ✔️

Luku 21 Kuskaaja

Torstai 23. Elokuuta

''Luna, tervetuloa maanpäälliseen helvettiin'', huomaan puhuvani Siriuksen kanssa oppilaskunnantalolla, sen pihalla. Tunnen, kuinka nurmikko on kostea jalkojeni alla ja vilkaisen paljaita varpaitani, sekä valkoista mekkoa päälläni, jonka helma on tahriutunut verestä. Sirius hymyilee minulle, tarttuen minua kipeästi ranteestani, lähtien viemään minua taloa kohti. Katson nurmikolle, jossa Naomi makaa viltin päällä ja hänen seurassaan on paljon minulle vieraita ihmisiä, jotka kääntyvät katsomaan, kuinka Naomi osoittaa minua ja he kaikki alkavat nauraa minulle. Huomaan ajattelevani, kuinka sulkisin vain silmäni heidän nauruiltaan ja suljen silmäni, etten kuulisi heitä enää.

Seuraavaksi tunnen pehmeän sängyn alapuolellani, kuinka Sirius painaa minut ranteistani tiukasti sänkyä vasten ja asettuu ylleni. Katson säikähtäneenä hänen kiiluviin silmiinsä, kun hän työntää polvillaan reisieni väliin itselleen tilaa.

''Sirius, älä tee sitä'', kuiskaan ja tunnen heti, kuinka silmäni alkavat kostua ahdingosta. Ei taas. Ei taas! Huomaan hokevani kauhuissani, mutta vaikka kuinka yritän saada itseni estämään häntä ja käsken häntä lopettamaan, hän vain nauraa minulle ja repii minulta vaatteitani päältäni. Alan kiljua häntä lopettamaan, mutta hän vain nauraa kylmää nauruaan, ja kuulen kuinka hänen vyönsä solki kilahtaa auki. ''Hiirulainen, lupaan olla hyvin hellä. Teen sinusta maailman onnellisimman naisen'', hän jatkaa kuiskaten korvani juuressa. Samassa hän näykkäisee minua kipeästi korvalehdestäni ja –

Huomaan havahtuvani hereille, kun kani nuuhkii korvaani. Kani?! Sen ymmärtäessä, etten ole kuollut, se vinkaisee ja lähtee pinkomaan kovaa vauhtia Siriuksen sängyn alle piiloon. Hieraisen korvalehteäni hämilläni ja vilkuilen vielä kanin perään edelleen hyvin sekavassa mielentilassa, juuri unesta heränneenä. Annan ajatusteni hetkeksi palata uneeni, ja kylmät väreet kulkevat selkääni pitkin. Miksi Sirius olikaan ilmestynyt uneeni? Enkö saa nukkuakaan enää rauhassa, ilman, että hän änkeytyy siihenkin mukaan? Nousen lattialta istumaan ja katselen hetken pimeää huonetta, kun yritän muistaa, missä olin ja miksi. Katsahdan ovelle, jonka edessä on edelleen asettamani yöpöytä ja sen päällä oleva kello osoittaa perjantain aamuyötä. Muistan vasta sitten, että minun todella pitäisi tänään jollakin ihmeellä selviytyä kotiin äidin luo, mutta en todellakaan tiedä miten, sen lisäksi, että muistan hyvin elävästi Clauden raiskauksen ja minun olisi hakeuduttava jotenkin tutkimuksiin. Ajatus saa minut ahdistuneeksi ja painan polveni rintakehääni vasten, päästäen raskaan huokauksen.

Kuulen kaulallani kilahduksen ja huomaan kaulakorun, jonka sain Naomilta, ennen kuin kaikki sekamelska oli alkanut tapahtua. Katselen sydämenpuolikasta mietteliäänä, ja mietin, mihinköhän kadotin sen toisen, jonka Naomi antoi minulle. Mitä minä edes niillä tekisin? Kenelle minä sen menisin antamaan? Miksi minä edes sen antaisin? Pyörittelen puolikasta sormissani ja vilkaisen jalkojeni juuressa olevia koulutehtäviä, joiden tekemistä olin aloittanut ennen kuin olin nukahtanut. Nostan paperikasan käsiini ja huomaan yhden paperin kohdalla, että sen yläkulmasta puuttuu palanen. Vaikka siinä kohtaa ei lukenutkaan mitään, mutisen kanille kirouksen, joka edelleen on piilosilla sängyn alla. Että kehtaakin tulla syömään minun paperini!

En kestä enempää omia ajatuksiani, vaan lasken paperipinon sängyn päälle ja päätän uskaltautua nyt ulos makuuhuoneesta. Työnnän Siriuksen yöpöydän hänen sänkynsä vierelle ja hyvin hiljaa, sekä hyvin hitaasti painan ovenkahvan alas, ja kurkistan varovasti näkyisikö ketään eteisessä. Koska käytävä, josta kaikkiin huoneisiin ja ulos talosta pääsisi oli tyhjillään, uskallan hivuttautua ulos makuuhuoneesta ja suljen oven perässäni. Pian kuulen tassun askelia, kun koiran kynnet osuvat aina lattiaan sen kävellessä ja olento kurkistaa keittiön ovelta minua, kuitenkin mennen takaisin keittiöön nukkumaan. Olen helpottunut siitä, ettei se nostanut suurempaa meteliä. Kurkistan seuraavaksi keittiöön, sekä avoinnaisesta vessanovesta vessaan, mutta Siriusta ei näy, eikä Samia. Toisaalta se vasta olisikin ollut järkytys, jos Sirius olisi ollut vessassa. Mielikuva saa minut mutristelemaan suutani ja huomaan eteisessä, naulakoiden alla lepäävän tavaroitani laukuissani. Otan koululaukkuni ja alan etsiä puhelintani, jonka nappaan sieltä mukaani ja samassa huomaan myös tupakka-askin, josta en vieläkään tiedä, mistä se on ilmestynyt minulle.