Maybe Possibly ✔️

Luku 74 Pyörremyrskyssä

Tiistai 7. Marraskuuta

Ongelmiemme kautta olimme Willin kanssa löytäneet ainoastaan oravanpoikasen, jota Will piti osittain rintaansa vasten, ja sen pää kurkisteli kaula-aukosta. Tai oikeastaan oravan silmät olivat kiinni ja suloinen nenänpää värisi sen raskaan hengityksen tahdissa. Se oli loukannut itsensä, jonka takia Will oli aiemmin sen käärinyt karttaan, ettei sotkisi verellä omia vaatteitaan. Mutta sillä näytti olevan lämmintä Williä vasten ja koko asiassa minua vain hellyytti pojan käytös. En olisi ikinä uskonut, että yksikään toinen olisi kyennyt samaan. Rinnastin hänet kieltämättä ajatuksissani Siriukseen, Samiin ja Gaiaan, joista jokainen olisi toiminut omalla tavallaan, muttei yhtä lempeän herttaisesti kuin Will.

Willin olemus muistutti minua Jackistä, ja salaa aloin jälleen ikävöidä kotiin maalle. Etenkin, kun tämä kaaos, joka oli ajanut meidät eksymään sai minut haluamaan vain pois täältä leiriltä. Typerä biologian kurssi luontoretkellä useamman päivän!

''Will! Luna!'', kuului kaukaa huutoa, ja pimeässä yritimme rämpiä eteenpäin ääniä kohti. Lopulta kompastuin terävään kiveen ja lensin naamalleni, päästäen korvia vihlovan kiljahduksen suustani. Jäin makaamaan maahan, Willin huhuillessa ja yrittäessä tavoitella minua ylös. Hitaasti kohotin katseeni märästä maasta, kasvot täynnä mutaisaa ja puuromaista likaa, joka sisälsi mudan lisäksi neulasia. Sylkäisin huuliltani litistyneen puolukan, nojautuessani käsieni varaan, jotta pääsisin ylös, käsieni lipsuessa märässä maassa.
''He ovat täällä!'', tytön ääni kuului jostakin edestäpäin, mutten kyennyt erottamaan tulijoita, kun kirkas valo sokaisi minut ja lässähdin uudelleen maahan. ''Luna! Sattuiko?'', Lolan ääni henkäisi ja tämä tömisteli kengillään luokseni, kiskoen minua ylös. Kuitenkin lopulta Orion ja Will nostivat minut takaisin jaloilleni ja yritin heilutella jalkojani, sekä käsiäni, ihan vain kokeillakseni, mikä sattuisi eniten. Mutta molemmat polveni olivat mössömäisessä massassa ja niitä kivisti, olin tömähtänyt ensiksi niiden päälle ja toivomani mukaan selvinnyt pelkillä ruhjeilla. Metsässä oli pelottavan ja ahdistavan pimeää, Lolan pyyhkiessä musertuneita ja nolostuneita kasvojani pehmeällä hihallaan.
''Pelkkiä ruhjeita'', Orion huokaisi helpottuneena ja taputti minua sitten kevyesti olkapäälle, vetäytyen varovasti luotani, kai mittaillakseen minua kauempaa ja nähdäkseen, kykeninkö ollenkaan pysymään jaloillani. Huokaisin vain, yritin pitää itseni kasassa, etten heittäytyisi vapaaehtoisesti maahan itkemään. Olin ihan täynnä tätä kaikkea.

''Kato mitä me löydettiin, se on loukannu ittensä'', Will alkoi hössöttää ja samaisella hetkellä kaksikon huomio oli oravassa, jonka värisevä nenänpää kertoi sen olevan hengissä. Huomasin irvistäväni heidän selkänsä takana, kun he unohtivat kokonaan minut, koska halusivat nähdä oravan.
''Oi miten pieni se on!'', Lola henkäisi ja tarkkaili oravaa joka suunnalta, muttei koskenut siihen tai häiriköinyt. Orion kohotteli silmälasejaan ja hymyili Willille, alkaen pitää jotakin virallistakin puhetta siitä, kuinka hienon työn Will oli tehnyt, koska hän oli pelastanut oravan. Purin hampaitani yhteen ja kiskaisin Lolan kädestä taskulampun.
''Missä hemmetin suunnassa leiri on? Haluan pois täältä, lämpimään'', tiuskaisin, kun hän säikähti minun repäisyäni. Lolan katse kuitenkin pehmeni nopeasti.
''Tietysti joo tottakai, puhdistetaan nuo sun haavat, muut ovat jo syömässä ja viettämässä iltaa nuotion äärellä. Ja näytetään tuota oravaa ohjaajallemme, hän varmasti tietää, miten sen kanssa kannattaa toimia'', Lola hymyili, lähtien sitten minun vierelläni opastamaan meitä kolmea takaisin.

Minulla ei ollut hajuakaan kuinka kaukana olimme, mutta matka tuntui ikuisuudelta. Etenkin, kun kolmikko jaaritteli siitä perkeleen oravasta koko matkan, vaikka minäkin tässä kärsin. Jouduin toista jalkaani varomaan, sillä polven ruhjeet kirvelivät ja en halunnut lentää uudelleen naamalleni, joten yritin jatkuvasti hakea ylämäessä tasapainoa, kun erotin nenässäni jo leirinuotion ominaishajun. Mäen päältä kuului kovaäänistä puhetta, ja Orion auttoi minut loppumatkan mäkeä ylös, kiskoen minua perässään kuin avutonta.