Maybe Possibly ✔️

Luku 83 Isä

Lauantai 11. Marraskuuta

''Herää'', kuului sihisevä ääni korvan juuresta. Mutta koska en reagoinut mitenkään, kädet puristuivat olkapäilleni ja minua ravistettiin hereille. Onnistuin ynähtämään vastauksen, jotta tämä joku tiesi minun vieläkin olevan hengissä. Painosanalla vieläkin. Olisin voinut voitonriemuisena kohottaa käsiäni ylös ja nauraen hokea, ettette saisi minua noin vain hengiltä. Vaikka ihoni olikin hikinen, kerrassaan paskainen ja verinen, ja varmasti saisin vuosituhannen kärsiä traumoista ja paniikkikohtauksista. Mutta ollakseni rehellinen, olin jatkuvasti menettänyt tajuntaani, enkä muistanut kuin paloja sieltä ja täältä. Raiskaus, hah, totuttua paskaa. Eivätkö nuo paskiaiset keksineet enää muuta tapaa kiusata minua? Pahin kiroukseni jonka olin koskaan saanut oli kuitenkin Siriuksen viha ja hänen jatkuva katoilemisensa. Mikään ei ikinä tuntunut niin pahalta kuin hänen oleskelunsa muualla.

''Haloo akka?!'', joku karjaisi vasten kasvojani, läimäisten avokämmenellä minua kasvoihini. Silmäni lävähtivät auki ja jostakin kumpusi voimaa, kun vedin avokämmenelläni takaisin minua häirinneen kusipään kasvoja. ''Oi vittu, sori'', sain vastaukseksi ja tarkastelin hetken kummastuneena, sekä äreänä jo tutuiksi käyneitä kasvoja.

''Claude?'', ärähdin, hänen hieroessa poskeaan, mutta väläyttäen pikaisen, sekä hermostuneen hymynsä minulle.

''Ylös-ylös, hophop, niin kuin olis jo'', hän kiskaisi minua jaloilleni ja huojuin sekä heiluin puolelta toiselle, rojahtaen häntä vasten. Hän otti hupullisen paitansa päältään ja heitti sen minun päälleni. ''Ei ole aikaa tuhlattavaksi, eikä todellakaan selitettäväksi. Mutta nyt tämä päälle, käsi tänne-'', hän riuhtaisi käteni hihaan, ja yritin ymmärtää mistä olisi kyse. Clauden antama vaate oli lämmin, ja niin pitkä, että ylsi minua reisiini asti. ''Kasnoin, nyt tule. On parasta pitää kiirettä, että saamme sut ulos täältä'', hän taputti minua muutaman kerran selkään, mutta koska jalkani eivät toimineet, hän tarttui minua kädestä, lähtien johdattamaan minua ulos kellarin ovesta.

''Tämä on ansa tai jotain!?'', henkäisin, yrittäen jarruttaa paljailla jaloillani matkaamme, mutta näin sen pian turhaksi, kun hän veti minua perässään sellaisella raivolla ja voimalla, että jalat itkivät kivusta. Ensimmäistä kertaa pääsin ulos kellarista, ja jäin hämmentyneenä katselemaan käytävää, joka jatkui vain toiseen suuntaan, kohti taloa. Purin huuleeni pelokkaasti ja yritin tavoittaa Claudea, mutta tämä kiskoi minua vauhdilla eteenpäin, kuuntelematta käheää ääntäni yhtään enempää. Kivisten seinien yllä paloi vain yksi lamppu, joka oli vanha kuin isoäitini. Ja varmasti samalta aikakaudeltakin.

''Älä katso alas, tule'', hän sihahti minulle edempänä, kiskaisten minut voimakkaasti eteenpäin. Olin kompastua betonisilla portailla, jotka veivät meitä kohti ovea taloon, mutta portaissa makasi ihminen. Huomasin seinässä verta, sekä portaissa. Vedin kovaan ääneen henkeä, kun tunnistin Willin ruumiin portaissa, tällä kädessään puhelimensa, jossa vilkkui valo, kun joku yritti soittaa hänelle. Käänsin katseeni järkyttyneenä ja peloissani Clauden käteen, jossa huomasin verta. Hypähdin puukon ylitse, joka oli Willin vieressä portaissa.

''Tapoitko sie-'', aloitin, mutta Claude rutisti kättäni kovemmin ja liki nosti minut loppu matkan ylös, työntyen raskasta ovea vasten, niin että se lensi auki.

''Älä kysele, sut pitää saada pois, vaikka henki menisi'', Claude murahti minulle ja kiskaisi minut mukanaan sisälle taloon, ilmeisesti keittiöön. Keittiön ikkunan lasit oli lyöty sisään, ja verta oli työtasoilla, että myös lattioilla. Jostakin keittiön alta kuului pamaus, huutoa ja koirien haukuntaa. Yritin katsella ympärilleni, mutta Claude kiskaisi minut eteenpäin, viedäkseen minut kohti eteistä ja sitä kautta ulos.