Maybe Possibly ✔️

Luku 71 Hiljaisuudessa

Maanantai 11. Syyskuuta

Oli kymmenittäin sanoja ja asioita, joita olisin halunnut sanoa. Oli hetkiä, jolloin olisin voinut sanoa ne, tuoda äänelläni asiat kuuluviin. Mutta kaikki tuntui aina olevan väärin, ehkä se oli kiinni tähtien asennosta, kuten sellaisesta tähdestä, joka kantoi harteillaan nimeä Sirius. Istuutuessani hänen autoonsa, meidän palattuamme aikaisin aamulla Harryn veden päällä kelluvan purkin kanssa saaresta, emme olleet sanoneet tai puhuneet mitään keskenämme. Minun päässäni hyppi orava, joka juoksi juoksupyörässään aivan liian kovaa ja singahteli pisin mieltäni, kivun polttaessa eri puolilla ja ajatusten katoavan usvaan. Siriuksella varmasti oli kyseessä jokin muu, muttei hän ollut sanonut mitään, ei edes silloin, kun olin kännissä kaatunut hänen huoneensa lattialle, kiivennyt sänkyyn ja väkisin ahtautunut hänen kehoaan vasten. Tietysti sammuen siihen, ja hän tietysti oli herännyt. Muttei hän ollut edes silloin sanonut mitään, ei moittinut minua, ei pilkannut minua, ei mitään.

Edes kun olimme syöneet ja juoneet kahvia hänen äitinsä kotona, hän ei ollut sanonut mitään. Ei vaikka Benjamin oli taas ärsyttänyt häntä. Syötyämme olin ainoa, joka puhui, kun kiitin, minun lähtiessäni pihalle Siriuksen perässä, joka kantoi tavaramme olallaan. Yritin keskittyä vain siihen, että hengitin, etten oksentaisi, kompastuisi tai möläyttäisi jotakin. Sillä nyt kun Sirius oli hiljaa, se oli hyvin rauhoittavaa, mutta samalla todella epämukavaa, se loi vaikean ilmapiirin välillemme.

Mutta saapuessamme hänen autolleen, hän pysähtyi kuin seinään, ollessaan konepeltinsä edessä. Hivuttauduin katsomaan hänen ohitseen, sillä olin varma, että hän muisti juuri jotakin ja siksi pysähtyi kuin seinään. Mutta sen sijaan silmäni laajenivat, kun jäädyin katsomaan hänen autonsa konepeltiä. Siriuksen katseesta en erottanut mitään, hän vain tuijotti, kylmästi, veren saaden hyytymään. Hän painoi ovet auki avaimellaan, heittäen suuren laukun takapenkille, minun vielä katsellessani naarmutettua konepeltiä, jossa maali oli riekaleina ja pinta karrella.

Olisin voinut tulkita raapetta millaisena tahansa, mutta lopulta Siriuksen käden heilautukesta päättelin hänen kehottavan minut vain autoon. Gaia ja Kuura saapuivat pian perässä, Gaian auton luokse, kaksikon jäädessä katsomaan myös Siriuksen konepeltiä, hänen avatessaan ovea.

''Wouwou, mitäs täällä?'', Kuuran kasvoilta katosi nopeasti hymy, kun hän löi kätensä konepeltiin ja jäi päätään kallistaen katselemaan raappeita. ''Onks tää 'Fuck u'?'', Kuura hymähti, katsellen kohti Siriusta, joka ei mitään sanonut, vaan istuutui autoon, ovi auki.

''Onneksi kysyitte mielipidettäni, neitiseni. Minusta se kuvastuttaa enemmän nimeä Fuga, katsokaas, kun amatöörin kädenjälki on yhdistänyt c:n ja k:n'', Gaia hymyili leppoisasti, laskien kätensä Kuuran vyötärölle, vetäen tätä pois konepellin luota.

''Kuka tekisi tällaista?'', kysyin, kääntyen katsomaan kohti Siriusta, joka katseli vain tyhjyyteen edelleen.

''Ollaan niin kaukana kaupungista, että tuskin kukaan tänne asti ajaa Siriuksen autoa sabotoimaan'', Kuura ärähti, tullen minun puolelleni ja minun painaessani ikkunaani auki, voidakseni jutella hänen kanssaan. Huomasin nielaisevani, jotenkin osasin vain yhdistää tämän Benjaminiin, hän oli varmasti ainoa, joka Siriuksen perheen luona oli silloin ollut, kun me muut olimme muualla. Kuura taisi lukea ajatukseni, kun hän pyöräytti vain silmiään.

''Mitä vitun väliä'', Sirius tuhahti, saaden Gaian räpäyttämään hölmönä silmiään ja vääntäen naamalleen kummastuneen ilmeen muutenkin. ''Se on vaan auto, mitä väliä'', kuski vierestäni totesi ja löi oven kiinni, käynnistäen auton.