Maybe Possibly ✔️

Luku 52 Kuolematon

Keskiviikko 6. Syyskuuta

Enempää osaamatta ennakoida mitään, osaamatta ajatella koko tilannetta tai edes kertomatta kuinka kauan lattialla olin istunut Samin kättä painaen Rafaelin paidalla. Gaia vain joi kahviaan, välillä hän kävi täyttämässä kupin ja siirtyi taas tarkkailemaan tilannetta, välillä pudistellen huvittuneena päätään, välillä tuhahtaen. Hän tuntui olevan aivan toisesta maailmasta kuin minä ja juuri nyt sen todella hänestä näin. Me olimme kaikkea muuta kuin me, vaikka hänen pahan sisuskalunsa peittikin lämmin kuori, joka houkutteli uhrinsa luokseen. Lopulta kaiuttimella ollut puhelimeni lattialla polveni vieressä mykistyi, paikalle saapuva apu oli joko tarpeeksi lähellä tai yhteys oli pettänyt. Toivon tietysti ensimmäistä, etenkin kun Gaia siirsi jopa hyökkääväksi käyneen katseensa puhelimeeni. En halunnut antaa pelolleni valtaa, mutta tiesin, että hänellä olisi edelleen puukko taskussaan ja jos hänen mielensä päättäisi napsahtaa, se lepäisi minun kurkullani. Ei mieli, vaan se puukko.

''Luuletko sä oikeasti, että Sam tuosta tokenee? '', Gaia kohotti toista kulmaansa minulle, minun kääntyessäni tuimana katsomaan häntä.

''Älä puhu tuollaisia, en ikinä antaisi Samin kuolla, jos voin jotain tehdä, teen kaikkeni hänen hyväkseen'', tiuskaisin hänelle takaisin, saaden Gaian pyörittelemään hymyillen silmiään.

''Tietysti, kultaseni. Mutta joskus on parempi myöntää, että mahdollisuudet selvitä ovat naurettavat, kun puhutaan verisestä kasasta haaveita ja kyynelien täytteisestä virrasta'', hän hymähti, lämmitellen käsiään kahvikuppia vasten, parvekkeen oven paukkuen tuulen mukana.

''Jos et tuki sitä turpaasi, voit olla varma, että olet täysin samassa tilanteessa Samin kanssa ja enemmän kuollut kuin hän tällä hetkellä, tai koskaan voisi olla'', ärähdin hänelle tympääntyneenä hänen käytöksestään.

''Myönnät siis, että hän kuolee?'', Gaia hymyili minulle, selvästi silmät kiiluen mielenkiinnosta huoneen hämärässä. Siristin silmiäni, en minä niin sanonut, enkä todellakaan uskonutkaan siihen. Sam tokenisi vielä tästä ja Gaia istuisi sellissä, ilmiantaisin tämän vielä poliisille.

''Ei Sam tähän kuole, hän on selvinnyt pahemmastakin. Hän on selvinnyt tästä ennenkin'', sihahdin hänelle, painaen haavaa, yrittäen puristaa toisella kädellä, vaikka iho alkoi muuttua kalpeaksi kuin aave.

''Tietysti hän on'', hän vastasi hymyillen, minun yrittäessäni tulkita häntä. Mikä ihmeen tuuliviiri hän oli puheissaan? Yrittikö hän saada minusta jotakin irti, jonka kääntää minua vastaan vai kannustaa minua olemaan sisukas Samin tilanteen takia?

''Varmasti tiedät, kuinka hullu sie oot'', tokaisin hänelle, haluamatta antaa katseeni enää hetkeäkään viipyä hänen kasvoillaan.

''Hullu? Voi enhän minä. Ainoastaan omituinen, älä sekoita käsitteitä keskenään'', hän tokaisi, hörpäten hymyillen kahvikupistaan uudelleen ja uudelleen. Kahviholisti selvästi.

''En mie sekoita mitään, ei kukaan tapa ystäväänsä! Omaa perhettään!'', käännyin taas hänen puoleensa, hyvin vihaisena, saaden Gaian kohottamaan toista kulmaansa. ''Kyllähän siun se pitäisi tietää! Perhe on perhe, jotta kaikki voivat pitää yhtä! Siehän sen säännön olet itse luonut ja sitä hoet!'', osoitin häntä vihaisena toisella kädelläni, kunnes muistin Samin olemassaolon ja siirsin käteni takaisin.

''Nyt haukut väärää puuta, en mä tuollaisia heikkojen sanojen ja takertujien kujeita ole keksinyt, päinvastoin. Tärkeintä on, että sä pysyt hengissä'', hän kohautti olkapäitään, saaden minut äimistyneeksi. ''Ensi kerralla, kun katsot mua, älä katso kuten Siriusta, älä sekoita totuuksia ja valheita'', hän tokaisi, laskien kuppinsa sohvapöydälle, kulkien ohitseni kohti eteistä.