Maybe Possibly ✔️

Luku 42 Himoa 🔞

Perjantai 1. Syyskuuta

''Sam, lopeta!'', sanoin huudettua vaaleahiuksiselle pojalle, joka piteli äimistyneenä pistoolia kädessään ja piti katseensa järkyttyneenä minussa. Mitä hänen päässään oli liikkunut? Oliko hän tullut tänne tappamaan Siriusta, kuten puhelimessa oli väittänyt sen olevan Gaian käsky. Mikäli Gaia oikeasti käskisi tällaista, en voisi enää luottaa häneen. Tiesin kyllä sen, että Gaialle asemakysymyksiä olisivat juuri ne, miten hän antaisi muiden kohdella häntä ja miten hän vastaisi niihin, mutta en olisi voinut uskoa ikinä, että se kaikki voisi äityä näin pahaksi. Olisin voinut kuvitella laukauksen vieläkin humisevan mielessäni, ja kun annoin katseeni kohdistua Siriukseen, joka oli lattialle kyyristyneenä ja piteli jotakin sylissään, silmä kulmistani esteettömästi alkoi valua kyyneleitä. Kaikki oli niin epätodellista.

''Sirius?'', änkytin, lähtien kävelemään häntä kohti, laskien varovasti käteni hänen olkapäälleen. Siriuksen puristaessaan veristä olentoa sylissään, päästämättä ääntäkään tai mitään muutakaan. Hän ei tuntunut edes huomaavan minun kosketustani. Hänen raottaessaan käsiään, saatoin erottaa tummaa turkkia ja lasittuneen katseen. Sam laski aseensa , kun minä olin tämän seuraavan luodin tiellä.

''Luna, ota ne sun tavarat ja lähdetään. Parempi, ettei jäädä tänne yhtään pidemmäksi, nyt kun kerta säkin olet täällä'', Sam sanoi hiljaa, mutta haluamatta tulla luoksemme tai lähtevän. Käännyin katsomaan häntä silminnähtävän vihan ja inhon vallassa. Miten hän kehtasikin olla tuollainen? Vastuuton ja itsekeskeinen olento, joka teki mitä tahtoisi! Ja mikäli hänen sanansa olivat puhelimessa pitäneet paikkansa, en todellakaan olisi lähdössä hänen mukaansa, sillä sinne minne hän menisi, siellä olisi Gaia.

''Sam, on paljon parempi ratkaisu, että sä lähdet nyt helvettiin täältä'', Sirius ähkäisi lattialta, päästäen Mudan ruumiin valumaan lattialle. Kyynelien kostuttamat kasvoni katselivat Mutan karvaista hahmoa, joka makasi nyt elottomana. Joka oli tehnyt viimeisen tehtävänsä isännälleen ja nyt olisi oikeasti vapaa. Gaian sanat vapaudesta pyörivät mielessäni ja aloin tehdä yhtälölaskentaa siitä, mikäli Samin väite pitäisi paikkansa, minulla olisi näyttöä siitä, että se voisi olla totta. Käännyin katsomaan Siriusta, joka tuntui olevan jossakin shokin ja adrenaliinihuuman syklissä, eikä ollut vielä havainnollistanut kokonaisuutta. Hänen mustan paitansa olkapää oli tahriintunut verestä, sekä hänen rintansa Mutan verestä. Vinkaisematta tai empimättä koira oli tullut luodin ja Siriuksen väliin.

''Mä en oo lähdössä täältä yhtään mihinkään ilman Lunaa. Ei todellakaan ole hyvä ajatus jättää häntä tänne. Ota nyt vain ne sun tavarat ja lähdetään'', Sam huokaisi Siriukselle ja minulle, minun kääntäessäni epäuskoisen katseeni takaisin häneen.

''Mie en ole lähdössä siun mukaan, en tuosta ovesta, enkä muutenkaan. Miun luottoni siuhun on nyt nollattu, mistä mie tiedän, että et ole seuraavaksi osoittamassa miuta tuolla!'', lähes huusin Samille, joka sulki silmänsä pysyäkseen rauhallisena.

''Sulla tosiaan taisi olla vain kaksi luotia? Yksi siltä varalta, että ammut ohi ja toinen osuakseen'', Sirius tuhahti, siirtäen hennosti Mudan ruumiin lattialle, painaen hellästi vielä kätensä koiran kasvoille, sulkeakseen tuon valkeat ja lasittuneet silmät kiinni. Suoranainen paniikki ei ollut tavoittanut minua vielä, sillä en ollut täysin ymmärtänyt vielä koko tilannetta, mutta tiesin sen olevan vielä tulossa.

''Luna, lähdetään'', Sam mutisi, kun Sirius yritti nousta lattialta kävelemään Samia kohti, aikeenaan varmasti heittää tämän rauhanomaisesti ulos. Se, miten rauhallinen Sirius oli, äimisti minut. Hän ei itkenyt, huutanut, tai hyökännyt Samin päälle. Sirius tuntui olevan enemmänkin äimistynyt siitä, että Muta oli päättänyt päivänsä Siriuksen vuoksi.