Maybe Possibly ✔️

Luku 70 Benjamin

Se  muisto, jonka savun tahrima  mieleni on päivämäärän kadottanut, jonka vuotta on mahdotonta arvioida.

 

Haaleat hiukset vedettyinä taaksepäin, ja irvistäessäni peilistä, joka oli lian ja paskan peittämä. Räkäinen, oksennuksen tahrima, mutta silti kullattu hammas valkeiden joukossa saattoi loistaa vastauksena takaisin kuvajaisenani. Virnistäen itsekseni kohotin leukaani kuvajaiselleni, katsoen tatuointia kasvoissani, joka kuvaili niinkin typerää asiaa kuin ensimmäistä tuomiota. Oi jumalauta, kyllähän kuollut zombikin saattoi tässä maailmassa näyttää hyvältä. Pyyhkäisin kielelläni hampaitani, ennen kuin asetin käärön huulilleni ja imin sitä keuhkoihini, siirtyen sitten lavuaarin ja peilin edestä, haalean valon alta pois.

Saatoin tuntea pientä pistelyä käsivarressani vielä pienen hetken. Mutta sitten tunsin laskeutuvani lepoon, elimistöni oli rauhallinen ja antelias. Se halusi minun lepäävän, etten tuntisi mitään, vaikka mieleni kehotti aloittamaan vuorikiipeilyn seinillä. Takahuoneen ovi oli vielä raollaan, vain hetki sitten lavalle astelleen naisen takia. Ai, että. Sirius niin rakastaisi minua tästäkin hyvästä.Niin paljon, että voisin kuvitella kuinka hänen otsalleen kasvaisi viisi metriä pitkä kyrpä tai jotakin sellaista, samalla kun tumppasin kääryleen lavuaariin, ja siirryin ovesta lavalle.

Valoja joka puolella, mutta onnistuin rauhallisesti kävelemään oman soittimeni äärelle. Samalla kun tausta mölinä meitä kuuntelevista nuorista karkasi toiseen ulottuvuuteen, etten kyennyt kuulemaan heitä. Ja sillä sekunnilla ensimmäisen sävelen basistin tahdin alkaessa, annoin sormieni liittyä musiikkiin sähkökitaran säestämänä ja uppoutua siihen helvettiin, joka veisi mukanaan entistäkin syvemmellä. Mutta harvoin minulle tuli tunnetta, että joku tarkkailisi niinkin pitkään. Osasin hyvin paikantaa sen, samalla kun nainen lauloi väkisin korottavalla äänellään ja rääkyviä sanojaan miehen laulaessa vierellä. Olin niin tottunut näihin rytmeihin, etten edes jaksanut ajatella sormieni liikkeitä. Annoin silmieni tutkia musta hiuksista naista, joka kohotti mikrofonin takana, suoraan edessäni kätensä kohti kattoa ja antoi äänensä laulaa.

Helvetti, että Zoella oli upea ääni. Mutta minua tuijottava henkilö ei ollut yleisössä, se jokin tuijotus, se että tiesin olevani illan kohokohta jollekin, tuli jostakin kauempaa. Annoin itseni lähteä liikkeelle kitaran kanssa, samalla kun yritin olla sotkeutumatta johtoon ja pitää jotakin näytelmää yllä, kuten aina. Päästessäni lavan reunalle, Zoen oikealle puolelle, meinasin kyyristyä tervehtimään kahta naista, mutta katseeni lipui baarin ovelle, jossa ovet lensivät auki. Silloin tiesin, että helvetti olisi kävellyt jollakin erikoisella ja mahdottomalla tavalla luokseni pubiin kuuntelemaan bändiämme, tai ei oikeastaan kuuntelemaan, he halusivat minulle pahaa. Tai sitten he halusivat minut. Totuus kuitenkin oli se, etten minä halunnut niitä miehiä, jotka ilmestyivät hämärään baariin.

''Alex'', joku sihahti aivan vierelläni, minun onnistuessani katsoa sumeiden silmieni kanssa kohti Claudea, joka hivuttautui bassonsa kanssa minua kohti, nyökäten ovelle. Tiesin minun vuoroni olevan sooloni kanssa, muiden lyödessä tahtia, kun Zoen vieressä oleva mustapäinen mies aloitti bändinsä selostuksen.

''Alexander Carl Demon Cooper'', se helvetin idiootti julisti minua osoittaen, kun yritin säestää omaa sooloani, katseeni levätessä jännittyneenä kahdessa hahmossa, jotka seisoivat ovella. Hän ei todellakaan ollut huomannut kokonaisuutta, joka baariin alkoi muodostua. Sinertävä hahmo heilautti kättään minua kohti, viitoten vieressään olevalle pidemmälle miehelle, että minä olisin paikalla. No voi helvetti, kyllä fyysisesti, aivoni olivat lukossa ja mieleni kaaoksessa.