Maybe Possibly ✔️

Luku 10 Sally

20. Elokuuta 2017

Rafael ei palannut bileistä. Enkä ole varma, haluaako hän edes enää palata takaisin. Siitä ei ole kauan, kun olemme saaneet vuokrattua meille tämän kämpän, ylimmästä kerroksesta, kampuksen viereisestä kerrostalosta ja nyt koti tuntuu niin tyhjältä. Paikalta, jossa en ole turvassa. Mitä ihmettä yritän kirjoittaa? Haluaisin valittaa, sillä en koe tehneeni mitään väärin. Minua on kohdeltu väärin, epäoikeudenmukaisesti ja olen avuton, sekä heikko. Mutta Naomi pitää puoliani, tiedän sen, hän ei jättäisi minua koskaan yksin, vaikka hän aiheutti tämän kaiken pahan minulle. Uudelleen. Jälleen. Minua pelottaa.

 - Sally -

Sen raapustettuani päiväkirjani merkintöihin, alan pureksia vanhaa lyijykynääni, koska olen liian hermostunut jatkamaan. En tiedä mitä sanoa, tai mistä aloittaa, että kirja voisi oppia ymmärtämään minua. Tai kukaan, joka joskus eksyisi lukemaan lyhyen kirjoitelmani viimeisissä lämpimissä auringonsäteissä parvekkeella. Parvekkeella, joka kuului minun ja Rafaelin kaksioon, johon meidän oli ollut tarkoituksemme perustaa yhteinen elämämme ja tuleva perheemme. Mutta nyt kukaan ei kuunnellut minua. Enkä oikeastaan tiennyt, mitä Naomi oli kaikille sanonut, vaikka minulle hän olikin laittanut viestiä, ettei voisi pelastaa minua, koska ei osannut pelastaa itseäänkään. Siriuksesta se kuitenkin olisi kiinni, ja niin paljon kuin hän vihasikin Samia, hän välitti Lunasta. Tai niin minä ajattelin. Minusta se oli selvää, sillä Naomin ja Siriuksen erottua kaikki oli mennyt päin persettä. Hampaani repivät kynän puista kuorta, kun ajattelinkin sitä pientä tyttöä, joka oli vasta hetki sitten saapunut kampukselle ja aloittanut opintonsa ensimmäisen vuoden riesana. Niin vähän aikaa, mutta niin nopeasti kaikki oli mennyt solmuun. Se oli hyvin epäreilua.

Samin kasvot saatoin kuvitella silmieni eteen ja vaikka minulla on tai ainakin oli Rafael, en pystynyt olla ajattelematta Samia. Kuinka Sam oli pettänyt minua ja sitten jättänyt oman onneni nojaan, josta Rafael oli minut pelastanut. Mutta miten minä sitten olinkaan päätynyt tähän kierteeseen, joka vei minut aina pohjalta taivaisiin ja sitten syvemmälle maan alle, josta kukaan ei tulisi saamaan minua ylös? Suljin hetkeksi päiväkirjani, joka koostui pitkälti ajatuksistani ja lyhyistä mieleni murtumisen hetkistä, ei niinkään bloggaajien tarinoista, kuinka upeita heidän päivänsä olivat olleet. En harrastanut sellaista, koska en osannut muotoilla ajatuksiani sellaisiksi. Katseeni vaelsi muissa kerrostaloissa, kunnes pysähtyen tummat hiukset omaavaan poikaan, joka oli kävelemässä kerrostaloa kohden. Se ei ollut Rafael. Olisin halunnut vajota suloiseen säkkituoliini piiloon, sillä en todellakaan halunnut Siriuksen keskustelevan kanssani.

Lopulta avasin päiväkirjani ensimmäisiä sivuja, antaen silmieni kulkea sanoja pitkin. Niihin hetkiin, kun Samin kanssa asiat olivat menneet hyvin. Samin elämä oli ollut usvaa, mutta hän oli huomannut minut muiden joukosta, jopa Naomin viereltä ja halunnut minut. Minut, jonka ainoa elossa oleva läheinen oli pikkuveljeni, joka oli sijaiskodissa ja jota en pääsisi näkemään hänen vastenmielisten sijaisvanhempiensa takia. Omat vanhempamme olivat menehtyneet, äitini oli sairastunut syöpään, kun taas isä ei ollut kestänyt elämäänsä ilman vaimoaan ja lopulta riistänyt itseltään hengen hukuttautumalla. Lastenkodissa minut ohjattiin kokeilemaan kampuksella olemista ja oikeastaan aloin pitää siitä nopeasti, vaikka nuorena ystävieni kanssa kokeilemani huumeet vainosivatkin minua täälläkin. Eksyin Samin seuraan, koska hänet oli määrätty minun tukioppilaakseni, etten päätyisi huonoihin piireihin. Kukaan ei tosin arvannut, että Sam, heidän kultapoikansa olisi ongelmien keskipisteenä Siriuksen, heidän laulajatähtensä ja puhumattakaan rehtorin tyttären, Naomin kanssa. Sam tutustutti minut Naomiin, koska olin yksinäinen ja varovainen miehiä kohtaan. En sano, etten enää olisi, mutta en halua tuoda sitä ilmi. Sirius ei hetkauttaisi minua sen enempää kuin Sam, Rafael tai Claudekaan.