Family Life || Aleksi x Joel [VALMIS]

14.

Aleksi

Istun sairaalasängyn vieressä ja silittelen Kaspianin kylmän hikistä kättä. Toivon, että hän heräisi pian eikä hänelle jäisi mitään vaurioita. Tiedän, että meillä on edessä raskaat keskustelut perheen kesken sekä tietysti sosiaalityöntekijän kanssa.

"Heräisit nyt rakas" sanon ja silitän tuon pojan kättä. Tunnen kun kyyneleet alkavat taas valumaan poskilleni. Minua sattuu edelleen vatsaan mutta se on minun tämän hetkisistä murheista pienin. En toivo mitään yhtä paljon kun, että poikamme heräisi ja saisi kaiken tarvitsemansa avun.

"Aleksi, menisit kotiin lepäämään. Äiti näkee, että et voi hyvin" äiti sanoo mutta pudistan päätäni. En halua lähteä poikani viereltä enää minnekkään. Joel laskee kätensä olkapäälleni ja silittää hieman. "Sun äiti on kyllä ihan oikeassa. Sun täytyy pitää myös huolta omasta hyvinvoinnista. Et sä muuten jaksa" Joel sanoo. Tiedän, että hän tarkoittaa vain hyvää mutta en minä aio jättää Kaspiania enää koskaan yksin.

"En mä pysty! Mun poika makaa tossa eikä kukaan tiedä, että jääkö sille jotain vaurioita!" huudan ja kyyneleet valuvat poskiani pitkin kun mikäkin vesiputous.

"Ehkä olisi kannattanut katsoa tuon pojan perään vähän tarkemmin" isäni sanoo. "Luuletko tosissas, että me ei olla yritetty kaikkeemme ton pojan kanssa?!?" Joel kysyy ja kuulen hänen äänestään, että nyt hän oikeasti vihainen. "No nähtävästi ette kun ollaan tässä tilanteessa" isä jatkaa. "Kaikkien näiden vuosien jälkeen on kyllä pakko kysyä, että mikä sulla on meidän suhdetta vastaan? Alat purkaan sitä jo meidän lapsiin ja sitä mä en hyväksy!" Joel huutaa.

"Hei oikeesti lopettakaa.." sanon itkuisena.

——
Isä lähti ovet paukkuen pois ja heti sen jälkeen hoitaja kävi kysymässä, että onko meillä kaikki hyvin täällä. Yritin vakuutella, että on mutta kai tästäkin kerrotaan sosiaalityöntekijöille.

Tiedän, että meidän parasta vain ajatellaan ja yritetään auttaa. Olen käynyt päässäni läpi kaiken Kaspianiin liittyvän. Ihan siitä asti kun saatiin tietää, että saamme pojan. Mitä ihmettä me ollaan oikein tehty väärin, että ollaan tässä tilanteessa?

"Anteeksi rakas" Joel sanoo ja ottaa minua kädestä kiinni. "Mun oli pakko sanoo jotain. En jaksa enää tota syyttelyä" hän jatkaa ja nyökkään. En minä sitä myöskään jaksa mutta ei minulla ole tällä hetkellä voimavaroja alkaa väitellä sen kanssa.

"Mitä jos Kaspian ei herää enää koskaan tai jos sille jää jokin aivovaurio, että se ei voi elää enää normaalia elämää" sanon ja hiljaisuus laskeutuu välillemme. "Rakas älä mieti sellaista. Kaspian on vahva ja sinnikäs se ei helpolla luovuta" Joel sanoo.

"Tai jos se otetaan huostaan ja ei nähdä sitä enää ikinä" jatkan ja katselen poikani kalpeita kasvoja.

"Aleksi. Me ei olla vielä juteltu sen sossun kanssa eikä tiedetä, että miten asioissa tullaan etenemään mutta meidän täytyy ajatella vain mikä on parasta Kaspianille" Joel sanoo.

Tiedän kyllä, että aviomieheni puhuu järkeä mutta en vain voi välttyä kaikilta mahdollisilta ajatuksilta.

Hiljaisuus laskeutuu välillemme vaikka minusta tuntuu, että sydämeni tykytys kaikuu koko sairaalassa. Tunnen alavatsallani taas viiltävää kipua sekä tunnen kun minua alkaa oksettamaan.

"Joel.. Sattuu ja oksettaa"
——