Family Life || Aleksi x Joel [VALMIS]

53.

Aleksi

Istun sairaalan kahviossa Joelin sekä meidän lasten kanssa. Tänään on ensimmäinen päivä kun lääkärit antoivat hänelle luvan nousta jalkeille mutta täytyy olla todella varovainen sillä leikkaushaava on vielä kipeä niin sen vuoksi kävelykin on hidasta ja Joel tarvitsee apua kun hän nousee ylös.

"Koska iskä pääsee taas kotiin?" Julia kysyy. "Ehkä muutaman päivän päästä jos iskällä on kaikki ok ja lääkärin mielestä kotiutus on ok" vastaan. Joel on muutaman päivän ollut hieman surullinen sillä hän olisi halunnut päästä heti kotiin mutta leikkauksen jälkeen tulehdusarvot olivat edelleen koholla ja hän ei pysty kävelemään ilman tukea.

Olisin kyllä voinut tuoda munkkikahvit huoneeseen mutta Joel välttämättä halusi päästä kävelemään sillä hän on vain makoillut monta päivää ja kyllä minä ymmärrän, että hän halusi sillä olin minäkin nuorempana pitkään sairaalassa onnettomuuden jälkeen eikä se kyllä mitään herkkua ole..

Joel röyhtäisee äänekkäästi kun on syönyt oman munkkinsa sekä juonut kahvin. "Joel" sanon hieman toruvasti sillä täällä on muitakin ihmisiä eikä vain me. "No ei sitä voinut estääkkään" Joel puolustelee ja Julia vain pyörittelee huvittuneena päätään.

Hänellä on kyllä välillä paljon kestettävää sillä hän on meidän perheen ainoa tyttö.

Vilkaisen meidän poikaa Kaspiania, joka syö pullaa kun mikäkin possu sillä hänen suupielensä ja jopa nenässä on sokeria. Naurahdan pienesti ja ojennan hänelle servetin.

Joel ja Kaspian ovat kyllä meidän perheen possuja.

——
Kun pullat on syöty niin palaamme takaisin Joelin huoneeseen ja onneksi hän saa olla yksin kaikessa rauhassa sillä kukaan ei kestäisi sitä valitusta jos hänellä olisi joku huonekaveri.

Autan häntä nousemaan tuolilta ylös ja hän mutisee jotakin epämääräistä. "Mitä sä sanoit?" kysyn sillä en saanut tuosta yhtään mitään selvää. "Sattuu.." hän huokaisee tuskastuneena kun kävelemme hiljalleen hissien luokse. Me ei todellakaan lähdetä tässä tilanteessa urheilemaan mitään portaita ylös.

"Mä pyydän sitä sun hoitajaa käymään ennen kun vierailuaika päättyy niin se saa tulla kattoon, että tarviiko vielä kipulääkettä lisätä" sanon ja painan hissin nappulaa.

Oikeaan kerrokseen päästyämme lähdemme Joelin huonetta kohti mutta kesken matkan joudumme pysähtymään sillä kivut ovat liian kovat. Silitän hänen selkää toisella kädelläni kun toisella taas pidän häntä käsikynkässä ja autan kävelemisessä.

"Mä olisin ihan hyvin voinut tuoda ne munkit ja kahvit tänne" sanon mutta Joel pudistelee päätään.
"Mä halusin kävellä kun pariin päivään en oo voinu" hän sanoo ja hengittää raskaasti. "Hei mä nyt kyllä pyudän jonkun hoitajan nyt kattoon, että sulla on kaikki ok. Ei toi oo enää normaalia, että tollee sattuu ja hengität tosi raskaasti" sanon mutta taas Joel pudistelee päätään. "Ei mitään muttia" sanon tiukasti.

"Julia, kävisitkö katsoon, että onko siinä tiskillä ketään? Se on tossa kulman takana" sanon ja Julia nyökkää. Hän lähtee kävelemään pois päin meistä mutta joku hoitaja tuleekin meitä juuri sopivasti vastaan.

"Hei, mun aviomies leikattiin pari päivää sitten ja sitä sattuu tosi paljon sekä hän hengittää raskaasti" kerron hoitajalle. "Pyydän lääkärin heti käymään tässä ja haen samalla pyörätuolin niin odottakaa tässä ihan pieni hetki" hoitaja sanoo ja nyökkään.

Pian tuo hoitaja palaa takaisin lääkärin sekä pyörätuolin kanssa. Tiedän jo nyt, että tästä tulee kunnon taistelu sillä eihän tuo vastarannan kiiski suostu tuohon istumaan vaikka hädin tuskin tuo pysyy edes pystyssä.

"Viedään sut tutkittavaksi niin istuisitko siihen tuoliin" lääkäri sanoo. "Vittu.." Joel mutisee mutta suostuu kuitenkin istumaan siihen. Kyyristyn hieman ja suukotan häntä poskelle ennen kun lääkäri ja hoitaja lähtevät hänen kanssaan yhteen tutkimushuoneeseen.

——