Kelmien aikakausi I: Viides kelmi

81. Yhdessä kuunpimennyksen aikaan

[sanat: 242]

Hän ravisteli minua hereille. Avasin silmäni väsyneesti ja katsoin häiriköijään, jonka huomasin olevan James. "Mitä nyt?" kysyin. "Tule! Mennään kävelylle" James sanoi. "Oletko nyt totaalisesti seonnut päästäsi? Kello on", katsoin yöpöydälläni olevaa kelloa, "yksi yöllä."

"Tiedän! Siksi sinun pitääkin nousta ylös!" James sanoi. Hän oli täysissä pukeissa siinä missä minulla oli vain pyjama. Huokaisin ja nousin istumaan pyyhkien unihiekkaa silmistäni pois. "Kaikkea sitä rakkaus saa tekemään" mutisin ja aloin pukemaan.

Lähdimme, kun olin pukenut ja ottanut kaiken tarpeellisen mukaan. Kuljimme hänen näkymättömyysviittansa kanssa ulos linnasta ja kävelimme sen alla linnan pihalla. Ohitimme ison järven ja kielletyn metsän ja jatkoimme kävelyämme. "Miksi tulimmekaan tänne?" kysyin. "Katso kuuta" James sanoi ja osoitti taivasta. Pysähdyimme. Nostin katseeni ylös ja näin mitä hän tarkoitti. "Kuunpimennys" kuiskasin.

Hän suuteli hiuksiani. "Niin, rakkaani. Eikö olekkin kaunis?" hän kysyi. "On" kuiskasin. Hän kietoi kätensä vyötäröni ympärille ja piti minua lähellään. "Olemme opetelleet kuun eri vaiheet aina vuoden verran Remuksen takia. Sirius muistaa ne paremmin kuin minä, mutta tiesin, että tänään olisi kuunpimennys, jonka halusin näyttää sinulle" hän kertoi. Nyökkäsin hitaasti katsoen yhä kaunista kuuta, joka katsoi minua takaisin taivaalta.

"Se on minusta yhtä kaunis kuin sinä" James sanoi. "Minusta sinä olet sitä huimasti kauniimpi" sanoin. James nauroi pehmeästi korvaani. "Ei kai sentään?" hän kysyi. Nyökkäsin vahvistukseksi. "Aww" James sanoi.

Olin aina nauttinut kuusta. Minusta se oli kaunis kuin helmi ja veti huomion itseensä. Minusta oli harmi, että toisille se oli pahin painajainen, kuten ihmissusille ja ihmisusien saaliseläimille.