Kelmien aikakausi I: Viides kelmi

70. Azkaban

[sanat: 663]

"Menen kaupungille tapaamaan Lilyä" sanoin. Jos kukaan kysyisi häneltä, toivoin vain, että hän tajuaisi valehdella. "Selvä, tule takaisin ruoka-ajaksi!" Euphemia huikkasi keittiöstä.

Ilma ulkona oli viileä ja maassa oli vieläkin vähän lunta. Sää oli pilvinen, mutta ei satanut. Kävelin ulos kaupungista. Pian kaupungin rajan jälkeen käännyin pikkukujalle, joka johti metsä aukiolle, jonne kukaan ei ikinä mene. Mies oli siellä. Hän oli vanha ja hieman kyyryssä. Hänen vaatteensa olivat likaiset ja hänen vieressään maassa olivat rikkinäiset silmälasit. "Oletko se sinä, poika?" mies kysyi.

Nyökkäsin. Olin hommannut minulle laittoman porttiavaimen. "Varokkin, jos jään tästä kiinni, niin pistän kirouksia sun perääs. Niin että jos menet tonne jotain kaverias vapauttamaan, niin et mainitse mua oikeudessa" mies sanoi. Hänen äänensä oli äkäinen ja käheä. "Kuten sovittiinkin. Anna nyt se porttiavain" sanoin. "Missä maksu?" mies tivasi.

Heitin hänelle pari kaljuunaa, jotka hän otti kiinni ja tunki taskuunsa. Hän ei kuitenkaan tehnyt elettäkään jatkaakseen. Otin sauvani esiin ja osoitin sillä häntä. Hän ei kavahtanut vaan katseli sitä kiinnostuneena. "Vaikutat alaikäiseltä, et taida saada taikoa. Turha sun siis on mua tolla osotella" mies naureskeli.

"Vaikutanko sinusta siltä, että vähät välitän laista?" kysyin. En aikonut tehdä mitään, halusin vain olla uhkaava. "Joo joo, rauhoitu muksu. Tossa se on maassa. Lähtee minuutin päästä" mies sanoi. Otin rikkoutuneet silmälasit käteeni ja tutkailin niitä. Mies katsoi rannekelloaan. "Lykkyä tykö, Musta" mies sanoi. Katsahdin häneen. "Mistä sinä sen tiesit?" kysyin.

Mies nauroi. "Älä viitsi, olet ollut lehdissä siellä sun täällä" hän sanoi. Tunsin äkkiä kiskaisun vatsassani ja menin jonkin laiseen pyörteeseen sisään. Tässä sitä nyt mennään.

Azkaban oli julman näköinen rakennus. Se oli korkea ja maa ympärillä oli kivikkoinen. Sitä ympäröi meri joka suuntaan silmän kantamattomiin. Siellä satoi aina. Edessäni oli ovi, jonka yllä oli yksi yksinäinen lyhty. Kävelin ovelle ja avasin sen varovasti. Aula oli iso ja sen toisessa päädyssä oli tiski, jonka takana istui pullea mies. Hän katsahti ylös minuun. "Mistäs sinut on tuomittu?" hän kysyi.

"Ei mistään! Olen täällä vierailulla" selitin. Mies nauroi, kuin olisi kuullut hyvänkin vitsin. "Älä naurata! Täällä ei ole käynyt vierailijoita 100 vuoteen! Kerro nyt lapsi, mistä sinut tuomittiin" mies hekotteli. "En minä vitsaile" sanoin. Mies nauroi enemmän. "No herra ensimmäinen-vierailija-suunnilleen-ikinä, ketä tulit tapaamaan?" mies kysyi sarkastisesti.

"Vanhempiani" sanoin. Mies pyysi minua astumaan lähemmäs ja katsoi minua tarkemmin. "Kuka sinä oikein olet?" hän kysyi. "Regulus Musta" sanoin. "Nahh, en ole kuullut. Poistu ole hyvä. Annan sinulle porttiavaimen Lontooseen" mies sanoi. "Ei! Sinun on täytynyt kuulla minusta! Olen ollut lehdissä!" sanoin hätääntyen. Mies katsoi minua kyllästyneenä. "Tänne ei tule lehteä" hän sanoi.

"Regulus Musta! Walburga ja Orion Mustan nuorin poika! Heidät tuomittiin minun ja isoveljeni kiduttamisesta" kerroin. "Ai olet se poika. Miksi ihmeessä sinä täällä olet?" mies kysyi. "Haluan puhua heidän kanssaan" sanoin. "Onnea sen kanssa. Hyvä on, tule. Olet alaikäinen. joten minun pitää tulla mukaasi" hän sanoi.

Hän otti sauvansa ja teki suojeliuksen, se oli karhu. Menimme yhdessä eräät portaat ylös ylimpään kerrokseen. Tunsin ilon alkavan hitaasti haihtua minusta, kun astuimme käytävään, joka oli ankeuttaijen valloittama. Karhu esti niitä viemästä kaikkea iloani. Tunsin jokaisen vangin katseen selässäni, kun kävelimme käytävän toiseen päätyyn. Mies osoitti myttyä oikealla olevan sellin nurkassa. "Tuossa on isäsi" hän sanoi. Sitten hän osoitti vasemmalle. "Ja tuossa äitisi" hän sanoi. Walburga istui lattialla ja tuijotti minua silmiin. Hänen silmissään näkyi tyhjyys. Hänen ihonsa oli ryppyinen, hiukset takkuiset ja likaiset, vaatteet olivat repeytyneet ja likaantuneet, jaloissa ei ollut kenkiä ja kynnet olivat pureskellut. Hän osoitti minua sormellaan ja kiljui. Näin hänen hampaidensa puuttuvan.

Mies ärähti ja laittoi Walburgan hiljaiseksi loitsuin. "Isäsi kuoli pari viikkoa sitten. Meillä ei ole paikkaa, johon haudata häntä, joten jätimme hänet tänne" mies sanoi, "Osan ottoni, vaikka tuskin sinä niitä haluat. Äitisikään kuolema ei ole kaukana. Ei pahalla, mutta onneksi. Hän kiljuu alin omaa. Huutaa paskaa homoista ja kuinka homot "pilasivat" hänen poikansa. Ihan mielenkiinnosta, mitä hän sillä tarkoittaa?"

"Minä ja isoveljeni olemme homoja" kerroin. Hän nyökkäsi, "Onnittelut." Katsoin äitiäni, tähän se oli sitten tullut. En edes voinut kysyä kysymystäni. "Noniin poika, ulos. Vierailuaika ohi" mies sanoi.