Life is like one variable // Joleksi

61. Huolissaan

Aleksin pov:

Kerroin Lucakselle missä olen ja hän sanoi tulevansa. Kun puhelu päättyi painoin pääni takaisin käsiini ja itku vain yltyi. En pystynyt lopettamaan. Käteni alkoivat täristä, samoin jalkani ja koko muu kehoni. Hengittämisestä tuli vaikeaa, todella vaikeaa.

Samaan aikaan toisaalla

Lucaksen pov:

Olen terassilla istuskelemassa katsoen vettä kunnes puhelimeni soi. Huomaan sen olevan Aleksi ja vastaan todella nopeasti. Kun puhelu loppuu lähden todella kovaa juoksemaan kohti siltaa jossa hän on. Kuulin hänen äänestään ettei kaikki nyt ole hyvin.

Juoksen ja juoksen. Niin nopeasti kuin jaloistani pääsen, koskaan en ole näin nopeasti juossut. Mutta nyt on kiire.

Saavun sillan luo ja huomaan Aleksin istuvan sillalla selkä vasten kaidetta. Hän on vetänyt polvensa vasten rintaansa ja painanut kädet ja pään polviinsa. "Aleksi!" huudan ja juoksen hänen luo. Aleksi nostaa päänsä ja tulee halukseen.

"Ei oo mitää hätää" sanon ja silitän tuon itkevän pojan selkää ja hiuksia. "Mä... Mä en saa henkee" hän sanoo erkannetessaan halauksesta. Hän laittaa kätensä rintaansa. "Aleksi hengitä samaa tahtia mun kanssa" sanon ja otan hänen kädestään kiinni. "Ensin sisään ja sit ulos, ihan rauhassa" sanon.

Aleksin hengitys palasi hetken päästä normaaliksi. "Voitasko me jutella?" kysyn rauhallisella ja hiljaisella äänellä siirtäen hänen hiuksiaan pois hänen kasvoiltaan. Aleksin katsoessaan maahan. Hänen poskensa ovat märät kyynelistä samoin olkapääni, muttei se minua haittaa. "Joo" Aleksi vastaa ja kuivaa kyyneleensä.

Siirrän Aleksin istumaan vasten sillan kaidetta, istuessani hänen viereen. "Haluaisit sä kertoo mikä sulle tuli?" kysyn hiljaa. Aleksi nyyhkäisee ja avaa suunsa. "Mä... mietin paljo asioita, eka ilosia mut sit ne me... meni ei nii iloseks. Mun mieleen tuli se mitä mun äiti teki mulle ja... miten se kohteli mua" hän kertoo repien kynsinauhojaan. "Sun äiti teki kamalia asioita, etkä sä todellakaan ansainnu niitä. Kukaan ei ois ansainnu, varsinkaan niin nuori ihminen mitä sä olit. Oot kokenu sun elämässä paljo, todella paljo huonoja asioita mut silti sä oot täällä. Sun elämässä on paskoja hetkiä mut sun elämä ei oo paskaa. Sun elämässä on paljo kaikkee hyvää mitä sä ansaitset. Sulla on ihana ja rakastava poikaystävä ja välittäviä kavereita. Sulla on sun isä joka rakastaa sua enemmän ku mitään muuta. Jos se menettäis sut mä oon aika varma että se hajoais aivan täysin" sanon laittaen käteni Aleksin hartioiden yli. Vedän hänet sivuttain halaukseen ja ottaen hänen pienet kädet omaani.

Istumme vain hiljaa vasten kaidetta. Silitän Aleksin olkavartta ja kämmenselkää. Hän on pikkuhiljaa rauhoittunut. "Lucas" hän sanoo hiljaa. "Mm" vastaan myös hiljaa. "Kiitos että sä oot siinä, jaksoit kuunnella ja jaksat aina täällä olla auttamassa mua" hän sanoo. "Tottakai jaksan. Mä tiedän millasta on kokee tollasia asioita. Niistä on vaikee päästä yli mut mä lupaan että sä pääset" sanon ja painan pääni vasten hänen omaansa. "Miten sä tiedät?" hän kysyy nostaen päänsä olkapäältäni ja katsoo minua huolestunut ilme kasvoillaan. "Mulla ei ollu mitenkää mukava lapsuus" kerron. "Sä voit kertoo jos sä haluut. Sä kuuntelit mua nii nyt on mun vuoro kuunnella sua" Aleksi sanoo.

"Ku mä olin noin sun ikänen, mun vanhemmat teki mulle saman, mitä sun äiti sulle. Ennen sitä, mun isä oli pahoinpidelly mut pahasti monia kertoja" kerron. "Välillä makasin sairaalassa sen takia et mun isä oli hakannu mut, en koskaan kertonu lääkäreille tai poliiseille kuka mut oli hakannu koska pelkäsin mun vanhempia. Sitä jatku siihen asti ku täytin 18. Sit pääsin muuttamaan omilleni ihan eri kaupunkiin. Mun vanhemmat kävi aina mun huoneessa varastamassa mun rahat et menee ostaa kaljaa, menee baariin tai hommaa huumeita. Piilotin aina 3/4 mun rahoista ja sit ku olin säästäny tarpeeks pakkasin tavarat ku vanhemmat oli baarissa. Otin rahat ja tavarat, menin poliisilaitoksen kautta juna-asemalle ja sit junalla Helsinkiin. Sinne mä sit muutin ja siellä asun edelleen" kerron. "Tiedät sä mitä sun vanhemmille tapahtu" Aleksi kysyy. "Molemmat joutu vankilaan. En tiiä kuinka pitkäksi aikaa mut kuullemma saan rauhassa alottaa uuden elämän uudessa kaupungissa" vastaan.

"Pitäsköhän meijän alkaa lähtee takas" sanon kun olemme istuskelleet varmaan parikin tuntia sillalla, jutelleet asioista ja olleet vain hiljaa. "Joo" Aleksi vastaa ja nostaa päänsä olkapäältäni. Nousen seisomaan ja autan Aleksinkin ylös. Lähdemme kävelemään takaisin leirikeskukselle. Katsoin matkalla puhelimestani kellon ja huomasin sen olevan puoli yhdeksän. Oliver ja Nina olivat soittaneet monta kertaa ja laittaneet paljon viestejä. Mutta nyt ei ole aika avata niitä.

Kävelemme Aleksin kanssa hiljaa katse maassa kohti leirikeskusta. Pidän kättäni hänen harteillaan. Oli vapauttavaa kertoa asioista ihmiselle joka on kokenut lähes samoja asioita. En todellakaan olisi toivonut että Aleksi kokee sellaista, mutta en voi muuttaa tehtyä tekemättömäksi.

"Tuolta ne tulee" kuulen Oliverin sanovan kun saavumme leirikeskuksen pihaan. Joel lähtee juoksemaan meitä päin. Otan käteni Aleksin harteilta ja siirrän sen hänen selkäänsä. Loput irroitan käteni hänestä Joelin ottaessa Aleksi tiukkaan halaukseen. "Missä te olitte näin monta tuntia?" Nina kysyy huolissaan. "Käytiin vähä juttelee" vastaan hiljaa katsoen häntä. "Ootteks te kunnossa?" hän kysyy laittaen käden olkapäälleni. "Joo, ollaan" vastaan katsoen häntä silmiin. "Oot sä itkeny?" hän kysyy ja pyyhkii kyyneliäni. "Joo, mut kaikki on hyvin nyt. Oikeesti" sanon. "Hyvä jos nyt on" hän sanoo ja silittää olkapäätäni. He tietävät etten pidä siitä kun minuun koskee tai minua halaa joten he koskevat vain hellästi olkapäitäni.

"Mä olin susta huolissaan ku et vastannu ja lähti vää yht äkkiä. Eikä sua näkyny moneen tuntiin" Oliver sanoo siirtäen hiuksiani naamaltani. "Mut mä oon nyt tässä ja kaikki on iha hyvin" vastaan.

------------------------------------------------------------

Sanoja 870