OneShots 1 (in Finnish)

One too many (90)

Kuten toivoinkin, hän oli jo poistunut, kun palasin kotiin. Rantahuvilani oli koskematon, hän ei ollut ottanut mitään mukaansa, eikä jättänyt mitään. Avatessani makuuhuoneen oven, näin myllätyt lakanat, ja olin tuntevinani hänen tuoksunsa edelleen huoneessa. Hymyilin hieman, tahattomasti. Hän oli yksi monista, osa keräilysarjaani.

En toisaalta ihmetellyt, että heitä oli niin monta. Olin komea, kolmikymppinen herrasmies, ja minulla oli ollut aikaa harjoitella hurmurin ja viettelijän taitojani. Se, mitä he eivät tienneet, oli todellinen ikäni. Kolmenkymmenenkolmen, minkä aina kysyttäessä sanoin iäkseni, sijasta oikea ikäni oli 211. Juuri siksi tämä oli mitä sopivin paikka asua. Kun asuin siellä, missä ei ollut lisäkseni vakituisia asukkaita, suositulla lomarannalla, en jäänyt kenenkään mieleen erityisesti, eikä tuskin kukaan nähnyt minua useita kertoja niin, että tunnistaisi ja ymmärtäisi, mistä oli kysymys.

Olin onnekas, koska ikääntymiseni oli tyssännyt vasta yli kolmikymppisenä. Jos olisin jäänyt teinipojaksi, olisi kaikki minulle paljon vaikeampaa. Nyt saatoin tehdä mitä tahansa koulutuksen, uran ja koko elämäni suhteen. Koska en voinut olla vakituisissa töissä ja tehdä itsestäni numeroa, olin aina tehnyt omaisuuteni sijoittamalla. Ah, miten helppoa se oli nyt, ainakin verrattuna 1800-lukuun!

Koska huvilassa istuminen oli tuntunut jo vaivaisen kymmenen vuoden jälkeen puuduttavalta, olin kävellyt rantaa pitkin jatkuvasti. Minulla oli lähes yliluonnollisen hyvä kasvomuisti, ja olin tajunnut, etten tavannut rannalla oikeastaan koskaan kasvoja, jotka olisin nähnyt aiemmin. Saatoin ratkaista yksinäisyyteni ongelman juuri sillä.

Lomakausi oli minulle kuin metsästystä. Sadat naiset olivat astuneet ovestani sisään vuosien aikana. Olin riisunut ylhäisiä korsetteja ja vannehameita, alemman väen ohuesta kankaasta itse ommeltuja, moneen kertaan paikattuja vaatteita, nähnyt kaikki puhvihihat ja olkatoppaukset sekä kaula-aukkojen uurtumisen tiukoista poolokauluksista aina napaan saakka.

Ehkä olin jo tavallani kyllästynyt siihenkin. Vedin lakanat sängystä ja kiedoin niistä tiiviin mytyn. Kävin heittämässä sen suoraan pesukoneeseen, jota en kuitenkaan laittanut vielä päälle. Voisi olla, että sinne ehtisi vielä toinenkin lakana. Kun vedin puhdasta lakanaa tiukasti kaksi metriä leveän sänkyni ylle, vilkaisin ikkunasta. Ilma oli kaunis, aurinko paistoi täydeltä terältä. Illalla voisin jälleen käyskennellä rannalla.

Lemmenkipeä ilme oli minulle jo kuin valmis naamio, jonka saatoin nostaa kasvoilleni. Joskus hulluttelin, ja olinkin esittäytynyt rouville ja neideille niin rantavahtina, tarjoilijapoikana, palomiehenä, tiedemiehenä kuin ihan suoranaisena mieshuoranakin. Lähes kaikki oli tehonnut. Ihmiset tulivat tälle rannalle avoimin mielin, valmiina kaikkeen mahdolliseen, ja se näkyi. Uskomattoman useana aamuna ennen lähtöäni olin nostanut lattialta vieraan vihkisormuksen senkertaisen seuralaiseni yöpöydälle sängyn toiselle puolelle.

Ainoa periaatteeni oli se, etten ollut kotona, kun vieraani aamulla heräsi. En halunnut joutua liian outoihin tilanteisiin, en ollut niissä hyvä edes kahdensadan vuoden jälkeen. Oli helppoa kadota aamulla, kunhan vain malttoi herätä tarpeeksi aikaisin. Autoni käynnistyi taivaallisen hiljaa kehräten huvilan pihatiellä, eikä kukaan sängyssäni kuullut mitään.

Kun ilta alkoi punertaa rannan yllä, pörrötin hiuksiani, vaihdoin ylleni rennon mutta tyylikkään kauluspaidan, ja avasin viime silauksena vielä kolmannenkin napin. Potkaisin sandaalit jalkoihini ja kävelin loivaa rinnettä suoraan rantaan, housunlahkeet rennosti käärittyinä. Ilta oli kaunis ja lämmin, kuten tähän aikaan vuodesta useimmiten, ja rannalla oli paljon ihmisiä.

Näin, miten lapsiperheet pikkuhiljaa poistuivat rannalta, pariskunnat jäivät vielä maistelemaan auringon lämmittämää viiniään ja loikoilemaan rantapyyhkeellä suudellen intohimoisesti. Sitten olimme me muut; perheettömät ja puolisottomat. Meille jäi kaikki muu, saimme niin meren, auringon kuin rannankin täysin omiksemme näinä kauniina illan tunteina. Ehkä yleistin liikaa, kun koin kuuluvani samaan joukkoon. Olin kuitenkin jättänyt jälkiäni tälle rannalle jo pian kahdensadan vuoden ajan. En tainnut kuulua ihan samaan kastiin heidän kanssaan. Ranta oli minun.