OneShots 1 (in Finnish)

Bleed (64) / Halloween 2016

varoitan heti nyt alussa, että tämä voi hienosti sanottuna järkyttää, jos ei tykkää lukea edes vähänkään ällöttäviä juttuja. varsinkaan ihan pienimmille en suosittele tätä. 

ensimmäisen näkökulman saatte jälleen kerran valita itse, tiettyjen rajoitteiden puitteissa. jälkimmäisin näkökulma puolestaan kuuluu Luke Hemmingsille tässä tarinassa.

_______________________________

He lähestyivät minua baarin vessassa. Pesin käsiäni heidän välissään. Molemmat näyttivät ihan tavallisilta nuorilta miehiltä, lyhyine nahkarotseineen ja rumine viiksineen. He kuivasivat kätensä lähes yhtä aikaa ja jäivät peilin eteen haromaan hiuksiaan. Kun sain omat käteni kuiviksi, he kääntyivät minua kohti. Heissä oli jotain outoa, tunsin sen välittömästi. En vain tiennyt, mitä se oli.

He juttelivat tavallisesti, kyselivät jopa, olinko sinkku. Kun he kaksi esittivät sen kysymyksen tavallaan yhdessä, se tuntui helvetin oudolta. Toinen heistä vilkuili koko ajan oudosti ympärilleen, mutta arvelin sen olevan vain pienen nousuhumalan sivuvaikutus. Vaikka pidin heitä molempia kaikkea muuta kuin luotettavan oloisina, en silti ollut varautunut siihen, että toinen heistä iski kaulaani piikin, joka sai jalkani pettämään alta. Yritin huutaa apua, mutta tajuntani oli jo mennyttä.

**

Heräsin kipuun. En tiennyt, missä kohtaa kehoani kipua oli, mutta sitä oli. Avasin silmäni, olin keskellä hämärää. Olin täysin alasti. Missä helvetissä edes olin? Yritin nousta istumaan, mutta jysäytin kasvoni takaisin lattiaan niin, että nenäni rusahti mahtipontisesti. Hyvästi kapea, hyppyrin muotoinen nenä. Sen verran pahalta rusahdus korvissani kuulosti. Nilkkani oli sidottu yhteen niin tiukasti, että tasapainon löytäminen kesti kauan. Lopulta pääsin nousemaan suurinpiirtein nelinkontin ja yritin katsoa ympärilleni. Silmäni olivat tottuneet jo hämärään, joten näin, etten ollutkaan suuressa tilassa, kuten olin kuvitellut. Olin jo ehtinyt ajatella olevani ryöstettynä ja virumaan jätettynä jossakin vanhassa varastorakennuksessa. Ei. Olin tavallisen näköisessä suuressa makuuhuoneessa. Muutoin tavallisessa, mutta huonekaluja ei ollut. Seinät oli kyllästetty paksun näköisillä pahvikerroksilla. Äänenvaimennustako?

Vasta sitten tajusin, etten edes ollut yksin. Lattialla vain pienten etäisyyksien päässä minusta makasi nopeiden laskujen mukaan viisi muutakin. Kenelläkään meistä ei ollut ainoaakaan vaatekappaletta yllään ja oletin, että muutkin oli sidottu samalla tavalla kuin minä. Äkkiä aloin ihmetellä suukapulan puutetta. Se oli yleensä ensimmäinen asia, minkä sieppaajan olisi luullut laittavan vangeilleen. Kenelläkään meistä ei kuitenkaan ollut minkäänlaista suuntuketta, ei edes huivinriekaletta. Mietin, missä olivat nyt ne miehet, jotka olivat alkaneet jutella minulle baarissa ja napanneet minut sitten tainnutettuna. Ehkä he olivat viereisessä huoneessa ja miettivät, mitä tekisivät kuudella vangillaan.

Yhtäkkiä huoneeseen syttyi valot. Kirkkaat, kylmät loisteputkivalot. Mitään muuta ei tapahtunut, ovi ei auennut, kukaan ei puhunut, ei kuulunut edes askelia. Vain valot. Nostin katseeni lattiasta ja katselin ympärilleni. Olimme kaikki nuoria miehiä, tavallisen näköisiä. Jokainen makasi lattialla vatsallaan tai kyljellään, katsoi minne kukakin. Äkkiä tunnistin kasvot huoneen äärinurkassa. Hän oli se ympärilleen baarin vessassa pälyillyt mies. Hänkin vilkaisi minua, mutta vain nopeasti. Kukaan ei puhunut. Minun teki mieli sanoa jotain, mutta en tiennyt, mitä sanoja olisin voinut käyttää.

Tilanne oli absurdi, jopa koominen, mutta pelko vaani silti kaiken muun pohjana. Yksi miehistä nousi istuvaan asentoon, mikä tietysti näytti vaivalloista nilkkojen kahleiden vuoksi. Hän istui hetken täysin paikoillaan. Hänen äänensä oli hiljainen, mutta pelottavan tasainen, kun hän sanoi lattiaan tuijottaen: