OneShots 1 (in Finnish)

2.30 am (81)

Istuin vakiopaikallani vanhassa, isoisältäni perimässäni nojatuolissa ja tuijotin tv:tä tietämättä, mitä edes oikeastaan katsoin. Taas kerran kirja olisi ollut parempi vaihtoehto ajan tappamiselle, mutta olin palauttanut viimeisimmän kirjastoon edellisenä päivänä, enkä ollut lainannut uusia. En ymmärtänyt, millainen ihminen olin ollut eilen. Jostain syystä kuvittelin silloin, että osaisin tehdä iltaisin muutakin kuin lukea kirjaa.

Onneksi taloudessamme edes toinen osasi tehdä niin. Poikaystäväni oli ulkona, mikä oli äärimmäisen harvinaista. Emme olleet vakionäky Lontoon homobaareissa, vaikkei meidän olisi edes tarvinnut kävellä paria korttelia pidemmälle. Kumpikaan meistä ei ollut innostunut yöelämästä muutoin kuin omassa sängyssä. Poikaystäväni oli kuitenkin tänä iltana tehnyt poikkeuksen ja lähtenyt parin työkaverinsa kanssa istumaan työpaikan kanssa samalla kadulla olevaan pubiin.

Kello oli jo lähes kaksi yöllä, ja olin seurannut kellon etenemistä malttamattomana jo yli tunnin. Yritin olla huolestumatta hänestä, olimmehan molemmat jo yli kolmenkymmenen, hitto soikoon. En ihmetellyt enää yhtään, ettei tv tarjonnut mitään katsottavaa. Suljin sen ja jäin tuijottamaan mustaa ruutua. Kuuntelin kerrostalon hiljaisuutta. Jostain kuului epämääräinen kolahdus ja toinenkin, mutta muutoin koko talo oli hiljainen. Jokainen järkevä ihminen kylläkin on tähän aikaan nukkumassa, mutta tässä minä istun odottamassa häntä kuin huolestunut äiti kotoa karannutta teiniään.

Aika kului, ja kello löi puoli kolme. Otin puhelimen käteeni mutten kehdannut soittaa. Jostain kuului uusi kolahdus. Yritin pohtia, milloin olin viimeksi valvonut näin pitkään, enkä yhtäkkiä muistanut yhtään iltaa joka olisi mennyt näin pitkäksi, en ainakaan opiskeluaikojeni jälkeen. Jäin tuijottamaan kelloa lasittunein silmin, ja havahduin siihen, kun ovea yritettiin avata. Vaikka tiesin, että sen oli oltava poikaystäväni, en voinut olla kuvittelematta, miten joku yrittää murtautua hiljaiselta vaikuttavaan asuntoomme.

Pomppasin tuolistani ja menin ovelle. Siellähän hän oli, ja ryntäsi sisään asuntoon kuin pyörremyrsky. Hänellä oli yllään työvaatteet, eli puku ja siisti, pitkä takki, mutta takki oli auki ja näytti ennemminkin viitalta. Ja hän oli kännissä, hoippui sohvalle ja jäi istumaan asentoon, jossa olisi voinut kuvitella, ettei hänellä ollut selkärankaa lainkaan. Hän retkotti sohvalla enkä hetkeen voinut muuta kuin tuijottaa. Miten helvetissä heidän työporukan iltansa oli eskaloitunut näin?

Menin istumaan sohvalle hänen viereensä ja temmoin huivia hänen kaulastaan. Jätin huivin keoksi sohvapöydälle. Seuraava askel olisi takki, jota en tulisi tässä asennossa saamaan hänen päältään mitenkään. Hänen silmänsä olivat puoliummessa, mutta kun yritin vaivihkaa hivuttaa takkia hänen päältään, hän havahtui sisään ryntäämisen jälkeisestä horroksestaan.

"M-mitä?" hän mutisi ensin. Sitten hän avasi silmänsä kokonaan ja katsoi minua. Hänen päänsä huojui edestakaisin kuin vieterikaulaisella nukella. Tartuin häntä toisesta olkapäästä ja nyhdin toisella kädelläni takkia hänen päältään. Hänen käsivartensa olivat veltot kuin tyhjentyneet ilmapallot. "Onko mun pakko ottaa takki pois?" hän kysyi sopertaen. Hän tuntui viimein pääsevän kontrolliin omista lihaksistaan, ja nosti kättään, jotta sain toisenkin takinhihan pois hänen päältään. "On, koska sä oot kotona nyt, ja me lähdetään ihan just nukkumaan."

Hänen silmänsä painuivat hetkeksi kiinni ja olin varma, että hän sammuu siihen paikkaan. Olisin siinä tilanteessa vain jättänyt hänet siihen, mutta samalla hän valpastui taas. Hän kumartui yhtäkkiä ja yritti haroa kengännauhojaan. Hänen tyylikkäät nahkakenkänsä olivat yltä päältä jonkin tahmaisen peitossa, ja vaikka yritin nauhoja avatessani hengittää ainoastaan suuni kautta, tajusin, että kaikki se tahma oli peräisin erilaisista alkoholeista. Haistoin ainakin kaljan ja pistäväntuoksuisen viskin, mutta toisaalta myös koiranpaskan hänen toisen kenkänsä kannassa.