OneShots 1 (in Finnish)

Mr. CEO/ Harry&Louis (47)

Harryn näkökulma

-Aivan, aivan. Ei tällaisten asioiden sopiminen ole ihan yksinkertaista. Saatte ehdottomasti miettimisaikaa, kunhan ette venytä sitä ikuisuudeksi.

Naurahdin juuri sillä tavalla kuin suurten liikemiesten oletettiin naurahtavan; hieman kuivasti, mutta kuitenkin sillä tavalla, ettei asiakas pitänyt sitä tekaistuna. Hän kiitteli yhteistyöstä jo nyt ja sulki puhelimen. Laskin puhelimen mustalle pöydälle, joka kiilsi niin, että näin siitä oman kuvani. Olin alkanut tottua lyhyempään kampaukseeni. Sitä oli jo pidetty epäsiistinä, joten olin leikannut koko kuontalon. Siitä oli jäänyt vain valtava hiusmeri parturin salin lattialle.

Ristin jalkani ja nojasin raskaasti taaksepäin nahkaisessa työtuolissani. Nappasin umpimähkään kynän pöydältä ja pyörittelin sitä raivokkaasti ympäri. Toivoin todella, että äskeisen puhelun soittaneen kanssa syntyisi kunnon diili. Hän olisi hyvin todennäköinen ostaja myös tulevaisuudessa, hänellä oli hyviä suhteita välittää tietojaan eteenpäinkin. Iskin itseäni kynällä reiteen. Siitä olisi pakko saada kaupat. Minulla oli kyllä hyvä tunne juuri tuosta miehestä. Hän tiesi, mitä halusi, minä tiesin, mitä myin.

Käännyin tuolillani ympäri. Tuolin selkämys vastasi nyt työpöydän reunaan. Katselin ulos ikkunasta, jota voisi ennemmin kutsua lasiseksi seinäksi. New York näytti hyvältä tänään. Se oli oma, sinertävänharmaa itsensä, mutta oli kuitenkin panostanut ulkonäköönsä tänään. Sen näki selvästi. New York, näytät hyvältä tänään. Kaupunki nauraa kihersi ja heilautti kättään vähättelevästi. Kohotti kuitenkin hieman leukaansa ylpeyden merkiksi.

Samalla kuulin koputuksen oveltani. En heti edes tajunnut, että minun pitäisi sanoa siihen jotakin. Koputus ehti kuulua uudelleen, ennen kuin kehotin tulijaa tulemaan sisään. Olin kuitenkin upottanut katseeni niin syvälle pilvenpiirtäjien viidakkoon, etten saanut silmiäni irti. Kuulin kyllä askeleet, jotka pysähtyivät todennäköisesti aivan pöytäni eteen.

-Istu vain.

Kehotin istumaan tietämättä, kuka tulija edes oli. Ehkä joku asiakas, ehkä työntekijä, oikeastaan kuka tahansa. Sain lopulta irrotettua katseeni vilkkaasta kaupungista, josta näin oikeastaan vain ylimmän osan. Pidin näkymästä joka tapauksessa. Siirsin katseeni ikkunoista avautuvasta hulppeasta näystä ylläni olevaan liituraitapukuun. En ollut varautunut vierailijoihin tänään, joten ehkä oli syytä tarkistaa, näkyikö lounas ehkä mustan silkkisen kauluspaidan rintamuksessa. Ei näkynyt. Vilkaisin ranteessani olevaa kelloa, kallista sellaista. Vierailija tuskin oli sopinut tapaamista. Kello nimittäin oli kaksikymmentä yli yksi. Ei se ollut minkäänlainen sovittu aika. Käännyin takaisin kohti pöytääni.

Oli vähällä, etten leväyttänyt silmiäni talvitakkini nappien kokoisiksi, kun näin vierailijan, joka istui pöytääni vastapäätä. Hän ei ihme kyllä ollut sanonut mitään. Pöydän toisella puolella istui nimittäin uusi assistenttini Tomlinson. Hän oli kyllä kehottanut käyttämään vain etunimeään. Louis se taisi olla. Kyllä, se luki myös hänen paitansa rintaan kiinnitetyssä pienessä laatassa. Tuskin hän tulisi tarvitsemaan sitä pitkään. Vain sen aikaa, että koko talo oppisi tuntemaan hänet, "johtajan oikean käden", kuten useimmat sanoivat. Hänen katseensa oli ujo.

-Louis. Miten työ on lähtenyt käyntiin?

Hän piti tauon ennen kuin vastasi, kuin odottaakseen minun lisäävän jotakin.

-Tulin vain kertomaan, että teille...

Keskeytin hänet ennen kuin hän pääsi kunnolla alkuun.

-Kerroin varmaankin jo, ettei minua tarvitse teititellä. Tarkoitin sitä.

Hän nyökkäsi katkonaisesti ja hieman liian nopeasti. Hän puristi kädessään olevia kahta paperia kouristuksenomaisin ottein. Hän oli hermostunut. Hän halusi miellyttää suurta herraa, yritti kovasti oppia, miten seurassani piti käyttäytyä.