OneShots 1 (in Finnish)

fireproof/liam (9)

Tällainen sai minut rakastamaan sitä, mitä tein, vielä enemmän. Olin päässyt palokunnan mukaan ja saanut myös hieman koulutusta alan töihin. Kuuluisuus toi mukanaan kaikkea tällaista pientä kivaa.

Istuin paloaseman kahvihuoneessa ja tuijotin vaivihkaa palomiehiä ympärilläni. Tämä oli ollut unelma-ammattini pienestä pojasta saakka. Olisinpa vain voinut kertoa sille vain muutaman vuoden ikäiselle pojalle silloin, että hän voisi vielä joskus kokea tällaista. He, jotka tekivät tätä ammatikseen, näyttivät niin rauhallisilta. Ihan tavallisilta. Eivät yhtään siltä, että olisivat pelastaneet henkiä. Eivät lainkaan ylpeiltä, mutta eivät myöskään pelokkailta.

He olivat luvanneet minulle paikan riveissään muutamaksi päiväksi kiertuetauon ajaksi. Kaivoin puhelimen heijastinnauhoin varustettujen housujen taskuista ja avasin Twitterin. Ensimmäisenä näin kuvia itsestäni palomiehen vaatteissa. Jonkun oli täytynyt ottaa ne ehkä vartti sitten, kun olimme vielä ulkona. Pudistelin päätäni hiljaa ja tuijotin fanien innostuneita twiittejä kaikesta tästä. Hymyilin. He olivat niin onnellisia puolestani. Voisinpa kiittää heitä kaikkia kauniista sanoista.

Samalla hetkellä, kun työnsin puhelimeni takaisin taskuun, sireeni pärähti soimaan. Huoneeseen tuli liikettä. Miehet kiskoivat takkiensa vetoketjuja kiinni. Minäkin tein niin.

-Kerrostalo muutaman kadun päässä täältä! huudahti joku yleiseksi tiedoksi.

-Vakava palo, mahdollisia henkilövahinkoja jo nyt! jatkoi toinen.

Kurkkuuni nousi pala. En tiedä, halusinko tätä. En tiedä, pystyisinkö tähän. Purin hampaani yhteen. En voi jänistää nyt.

Saatoin kuvitella pikkulasten kateuden liukuessani metalliputkea alas huoneesta. Joku osoitti minulle lähintä autoa. Nousin kyytiin monen muun kanssa. Muut vaikuttivat edelleen totaalisen rauhallisilta. Toivoin, ettei käsieni tärinä näkynyt hanskojeni alta.

Talo oli todella tulessa. Näin liekit alimpien kerrosten ikkunoissa. Mielessäni välähteli kuvia tuhkaksi palaneista kodeista ihmisineen kaikkineen. Ravistin päätäni ja yritin karkottaa mielikuvan. Purkauduimme ulos autosta. Kaikki tuntuivat heti tietävän paikkansa. Osa alkoi virittää tikasauton pitkiä tikkaita talon seinää vasten, osa rullasi pitkää letkua kohti talon seinustaa. Tiesin, ettei minun tiedoillani ja taidoillani vielä tässä vaiheessa saanut aikaan kuin vahinkoa, joten yritin seisoa mahdollisimman huomaamattomana ja seurata muiden työtä.

Kuulin jostain ambulanssin äänen. Katseeni seurasi palomiestä, joka kiipesi tikkaita pitkin kohti kuudennen kerroksen ikkunaa. Ikkunan reunasta purkautui paksua savua. Ja joku oli vielä siellä sisällä. Ahdistus kuristi kurkkuani.

Äkkiä huomasin ikkunan olevan auki ja palomiehen palaavan alas tikkaita. Hänellä oli sylissään nuori tyttö. Tikasauton luona ei ollut enää ketään muuta, joten menin puolijuoksua auton luo. 

-Siellä on vielä muitakin, voitko sä viedä, palomies katsoi tajutonta tyttöä, -hänet ambulanssiin?

Nyökkäsin nopeasti ja ojensin käteni. Hän laski hennon tytön käsivarsilleni. Hänen käsivarsissaan ja jaloissaan oli palovammoja. Hänellä oli yllään vain ohut yöpaita, jonka helma oli mustunut noesta. Tyttö ei ollut varmasti kuuttatoista enempää. Näin palomiehen palaavan jälleen alas tikkaita. Tällä kertaa hänen sylissään oli pieni poika. Mies katsoi minua, sitten poikaa ja pudisti hitaasti päätään. Poika ei selvinnyt.

Mutta tyttö sylissäni hengitti. Näin ambulanssin valot jossain kadun toisella laidalla. Kiedoin käteni varmemmin tytön ympärille. Äkkiä hän yskähti. Pyyhin hiuksia hänen kasvoiltaan. Hän raotti silmiään ja yritti hätääntyneenä sanoa jotain. Hänen äänensä oli pelkkää pihinää.