OneShots 1 (in Finnish)

Teetä (94)

Se oli koko ajan ollut hän. Ajatus sai ahdistavan kehän pääni ympärillä kiristymään entisestään. Päässäni humisi, kun yritin kohdata omat silmäni peilissä. Olin saanut tämän tajuamiseen kulumaan ihan liikaa aikaa. Kaikki nämä vuodet olimme istuneet samassa kahvihuoneessa ja opettaneet vierekkäisissä luokissa, vaihtaneet ainoastaan outoja, pitkiä katseita. Olin halunnut piilottaa kaiken myös itseltäni, ja aloin viimein ymmärtää, miksi meidän pitkät katseemme saivat aikaan vähintään yhtä pitkiä katseita ala-asteen oppilaissa.

Peilikuvani kasvoille nousi ärhäkkä puna. Muistin kaikki ne kerrat, kun kätemme olivat koskettaneet vahingossa, kun tyhjensimme kahvihuoneen tiskikonetta, arvostelimme koepapereita saman pöydän ääressä tai istuimme puhumassa pahaa yläkoulun opettajista välitunnilla.

Sekö oli kaikki ollut... rakkautta? Kulmakarvani nousivat peilissä. Sydämeni tuntui hätäilevän kurkussa saakka. En ehtinyt kuin sipaista ajatusta siitä, mitä voisin sanoa hänelle huomenna, kun kouluviikko jatkuisi, kun tunsin paniikin vyöryvän päälleni. Jähmetyin kesken liikkeen; olin nostamassa kättä kaulalleni kuin dramaattisia asioita kokeva hovineito. Kaikki ympärilläni tuntui väreilevän ja sumenevan. Päänsisäinen jyskytys ja sydämeni kiihtyvä syke sekoittuivat korvissani oudoksi kakofoniaksi, joka oli viedä minut mennessään.

Teetä. Pakko saada teetä. Vaikka litrakaupalla. Se rauhoittaisi minua. Varmasti. Niinhän se aina teki.

Kuumaa teetä roiskui villapaitani etumukselle, koska teekuppia pitelevä käteni tärisi kuin horkassa. Minusta tuntui, etten ollut hengittänyt moneen tuntiin. Vedin henkeä ja sekä kuulin että tunsin täriseväni kauttaaltaan.

Kasvoni olivat märät. Yläosan olivat kastelleet tuskanhiki ja kyyneleet, ja alaosasta piti huolen kuuma tee. Ripsiväri juoksi pitkinä juovina poskillani. Istuin lattialla nojaten keittiöni roskakaapin oveen ja puristin teekuppia kuin pelastusrengasta. Ympärilläni lattialla oli sekalainen kokoelma teepusseja. En tiennyt, mistä ne olivat siihen päätyneet.

Jos hän tietäisi, että reagoin näin, hän ei koskaan tulisi lähellekään minua. Ehkä hän vaihtaisi vaivihkaa opettamaan toiseen kouluun. Tekisin niin varmasti itsekin, jos olisin tällaisessa tilanteessa. Tai olinhan minä. Se ei vain ollut aina niin yksinkertaista.

Olin ajanut itseni nurkkaan tunnistamalla omat tuntemukseni liian myöhään. Tyypillistä minua. Puuskahdin, mutta ulos tuli vain räkäinen pärskähdys. Tunsin hiusteni liimautuvan poskieni ripsivärisotkuun. Joutuisin upottamaan itseni kylpyyn pitkäksi aikaa selvitäkseni tästä sotkusta. Eikä kyse ollut ainoastaan ripsivärituhruista.

Nyt, kun olin myöntänyt itselleni olevani korviani myöten ihastunut... tai paremminkin rakastunut naapuriluokkaa opettavaan lempeään ja karismaattiseen herrasmieheen, löysin yhtäkkiä merkityksiä monille asioille.

Ymmärsin, miksi tyttöpiirien hihitys oli tauonnut, jos minä tai hän kävelimme ohi käytävällä, ja heidän katseensa olivat seuranneet meitä vakavina, mutta samanaikaisesti täynnä ilkikurisuutta. Naapuriluokan opettajan nimi oli noussut esiin usein, ja hänestä oli kyselty minulta monin eri tavoin, oudoissakin yhteyksissä.

Oppilaat olivat tienneet kaikesta koko ajan. He olivat todellisia selvännäkijöitä, ja tiesivät aina. Kaiken ahdistuneen itkuni keskellä minua hymyilytti. Niin moni lettipäinen tyttö oli katsonut minua innostunut pilke silmissään, kun luokkamme olivat tehneet silloin tällöin yhteistyötä keskenään.

En tiennyt, miten olin saattanut olla niin sokea. Olin suojellut itseäni, mutta miltä? Teenhuuruiselta paniikkikohtauksesta keittiön lattialla? Ainakin siltä.

Vaikka makasin kylvyssä läpi yön, en saanut keittämääni aamupuuroa menemään alas. Kävellessäni aamuhämärässä koulurakennuksen takaovelle minusta tuntui että kaikki näkivät minusta sen, että olin tajunnut.