OneShots 1 (in Finnish)

Unelma muuttuu painajaiseksi (52)

Jokaisen unelma. Juuri sitä se oli. Omakotitalo kauniissa naapurustossa, hyväkäytöksinen, suorastaan ihana lapsi, toimiva parisuhde. Ei kai enempää voi edes toivoa. Ja juuri tällä hetkellä pyöräilin sitä kohti urheilullisen näköisellä kaupunkipyörälläni. Tulin töistä pyörällä, aurinko paistoi, eikä fiiliksessäni ollut moitittavaa. Tämä hetki oli kuin suoraan mainoksesta repäisty. Ehkä kohta jostain ilmestyisikin juontaja valkaistuine hampaineen ja alkaisi kertoa, että juuri tässä hän menee, meidän tavallinen ylemmän keskiluokan kansalaisemme, tässä hän pyöräilee liioittelematon hymy kasvoillaan ja käyttää vain juuri näitä tuotteita nauttiessaan herkullisen, ylettömän terveellisen aamupalansa. Sellainen mainos se olisi, juuri sellainen. Jälkikäteen auringonvaloa vielä korostettaisiin, samoin pyöräni punaista väriä.

Pyyhkäisin hiussuortuvia kasvoiltani ja ihmettelin, miten ajatukseni olivat edes päätyneet tuollaisille raiteille. Vilkaisin taivasta ja tunsin auringon porotuksen niskassani. Myöhäinen kevät oli juuri kääntymässä kesäksi, oli jo lämmintä, mutta öisin oli yllättävän kylmä. Kesän saattoi jo haistaa ilmassa ja rullatessani pitkin kevyen liikenteen väylää näin ensimmäiset ihmiset leikkaamassa ruohoa pihoillaan. Jotkut kai pitivät siitäkin.

Käännyin kadunkulmasta ja erotin jo kotitalon lähellä kadun toista päätä. Oikeastaan voisin sanoa, että elin unelmaani. Se kuulosti kauhealta, kliseisen kauhealta, mutta minulle se oli totta. Vaikka olin kiireinen töiden ja kodin arjen keskellä, tunsin oloni hyväksi. Tällaiseksi olisin kuvitellut itseni jo lapsena.

Mitä lähemmäs taloa tulin, sitä oudommaksi oloni muuttui. Jokin ei ollut nyt oikein. Kun jarrutin talon edessä ja jätin pyöräni tutusti talon seinää vasten, varjon puolelle suojaan auringonpaisteelta, tunne vain voimistui. Talon ympärillä oli hiljaista. Niin oli yleensäkin, mutta se ei tuntunut samanlaiselta. Tämä oli painostavaa hiljaisuutta.

Kävelin ovelle hitaasti, otin avaimet taskustani vasta ovella, en heti pyörän selästä päästyäni, kuten tavallisesti. Epäröin sujauttaessani avainta lukkoon. Lukon raksahdus kuulosti kovaäänisemmältä kuin koskaan. Annoin oven avautua lähes omalla painollaan. Jostain syystä olin todella huolissani. Talo oli liian hiljainen, edes Isabelin, tyttäremme, ääntä ei kuulunut. Normaalisti hän tuli heti ovelle vastaan. Vedin oven äänettömästi kiinni takanani ja olin jo pudottamassa avainnippua kädestäni rutiininomaisesti eteisen pöydälle. En kuitenkaan tehnyt niin, laitoin avaimet taskuuni. Kävelin rauhallisin askelin eteisen käytävän päähän ja katselin siitä avautuvaa suurta tilaa.

Olohuoneen kevyt nojatuoli oli kaatunut kumoon, samoin sen vieressä ollut suuri lattialamppu. Lasinsiruja oli pienessä kasassa rypistyneen paperisen lampunvarjostimen vieressä. Nieleskelin tyhjää, sydän hakkasi levottomasti. Saattoi olla, ettei tämä tarkoittanut mitään, mutta paha tunne säilyi. En jäänyt tuijottamaan olohuoneen pientä kaaosta, vaan jatkoin eteenpäin. Vilkaisin molempiin makuuhuoneisiin, ne olivat tyhjiä ja virheettömän siistejä. Jopa Isabelin huone oli siivottu jokaista lelua myöten. Se ei ollut viisivuotiaan tytön tapaista.

Äkkiä olin varma, että olin yksin talossa. Vain ahdistava tunnelma oli seuranani. Mutta minusta tuntui edelleen, etten ollut huomannut vielä kaikkea. Katselin kahta oviaukkoa edessäni. Keittiö ja kylpyhuone. Kylpyhuoneen ovi oli raollaan, keittiön oviaukko näytti täysin normaalilta auringon kultaamana. Hetken kuvittelin, että kuulen toisenkin hengityksen talossa. Vedin keuhkot täyteen ilmaa ja kuuntelin. Ei mitään. Nostin hetkeksi kädet korvilleni ja yritin parhaani mukaan estää itseäni menemästä paniikkiin. Ehkä ei ollut tapahtunut mitään outoa, ehkä hän ja Isabel olivat vain lähteneet yhtäkkisesti jonnekkin, puistoon tai kauppaan, minne tahansa. Ehkä outo tunteeni johtui vain liiallisesta auringosta tai nestehukasta.

Työnsin kylpyhuoneen oven auki jalallani ja kohtasin hiljaisella paineella vuotavan hanan. Suljin sen. Kylpyhuone oli muuten täysin normaali, juuri sellainen pieni ja käytännöllinen, kuin olimme halunneetkin alun perin. Suljin oven ja menin keittiöön. Keittiössä minua katseltiin. Kaksi muistilappua oli painettu jääkaapin oveen vierekkäin. Ne tuijottivat minua kuin silmäpari.

Menin lähemmäs ja otin molemmat laput käteeni. Vaaleammassa kerrottiin, että Isabel oli käymässä puistossa. Allekirjoitus kuului naapurillemme, joka usein auttoi meitä, jos tarvitsimme hoitopaikan Isabelille. Puristin lapun palloksi ja jätin nyrkkini sisään. Sitten katsoin toista, rumanviolettia lappusta, jonka nurkat olivat taipuneet useisiin suuntiin. Siinä oli hänen käsialaansa, siistiä ja huolellista, hieman liian suurta, joten koko vaihteli lapun eri osissa.

En kestänyt enää. Kaikki oli liikaa. Hävitä kaikki, mitä en ottanut mukaani. Te pärjäätte kyllä. En pysty selittämään, mutta minulla ei ollut vaihtoehtoa.

Lappu ei kertonut mitään, mutta se kertoi kaiken. Hänen nimensä alareunassa ei tehnyt tästä yhtään parempaa. Odotin, että taivas mustenisi tai seinät alkaisivat vääntyillä. Odotin valkean valon täyttävän koko talon ja saavan sen räjähtämään. Mutta mitään ei tapahtunut. Kaikki pysyi yhtä hiljaisena kuin oli ollutkin. Hetken minua huimasi. Peruutin ja otin tukea pöydästä, jonka päällä ollut pieni kukkamaljakko kaatui valuttaen vetensä lattialle.

Tiesin, mitä hän oli tehnyt. Hän oli tehnyt niin kerran ennenkin, silloin olin ehtinyt. Paha tunteeni oli siis yrittänyt kertoa, etten ehtisi enää. Ilman varoitusta polveni antoivat periksi ja pudottivat minut lattialle. Puristin kahta muistilappua kädessäni ja tuijotin keittiön kellertävää kattoa. En ehtisi enää. Muistojen laatikko, jota en ollut koskaan halunnut avata, raottui ja sai sydämeni jyskytyksen tuntumaan takaraivolla. Rintaa puristi, painoin nyrkkini sitä vasten ja kumarruin kohti lattiaa, joka tuntui polvien alla kipeältä.

Tahtomattani kuvittelin Isabelin pienen äänen hänen tarttuessaan minua kädestä ja kysyessään, missä hän nyt on. En voisi sanoa mitään, voisin vain kietoa käteni hänen ympärilleen ja nojata kasvoni vasten hänen laihaa olkapäätään. Kertoa, etten tiedä, missä hän on, mutta että hänellä on asiat hyvin. Ettei hän enää koskaan tule kotiin vihaisena ja sekavana. Päästin laput putoamaan käsistäni ja itkin vasten kämmeniäni. 

________________________________

tämä on edelleen teidän antamistanne ideoista, idean sain siinä muodossa kuin se on tämän luvun otsikossa :) tällaisia tarinoita, joihin ei periaatteessa tarvitse omassa päässään kirjoittaessa ajatella tiettyä hahmoa, on todella jännittävä kirjoittaa. itse tajuan usein vasta lopussa, ketä olen päärooliin ajatellut. tällä kertaa minäkertojan rooliin asettui omassa pääkopassani harry. kertokaa ihmeessä kommentteihin, keitä te ajattelitte "shotin" henkilöiksi! 

tajusin vasta nyt, että näitä oneshotteja on tullut julkaistua näin paljon, jo yli 50! hurja määrä, koska tuntuu, että kirjoitan näitä tosi harvoin ja etten ole edes vielä kauan kirjoitellut tätä kirjaa. toivottavasti jatkossakin tulen saamaan näistä yhtä ihanaa palautetta, onnittelen teitä lukijoita aktiivisuudesta eritoten tämän kirjan parissa <3 

*läpsäyttää itseä poskelle* löpinät sikseen. julkaisen seuraavan heti loppuviikolla ja jatkan edelleen teidän antamistanne ideoista kirjoittelua minkä vain ehdin :)

xx eve