OneShots 1 (in Finnish)

Vivi (83)

"Joten loppujen lopuksi kaikki tämä perustuu luonnonvalintaan", harmaaviiksinen professori päätti luentonsa ja nosti katseensa loputtoman paksusta ja pölyisestä kirjastaan, jonka sisällön kuultuamme meidän pitäisi tuntea evoluutioteoria niin hyvin, että osaisimme kirjoittaa siitä kelvollisia esseitä tentissä. Taas kerran olin saanut muistiinpanoja vain puolen sivun verran, koska olin päästänyt ajatukseni harhailemaan.

En edelleenkään tiennyt, oliko luonnontieteellinen yliopisto minun paikkani, mutta se oli ainoa, johon minä kelpasin sellaisena kuin olin. Kuuluin ensimmäiseen vuosiluokkaan, jolle oli otettu opiskelemaan myös naisia, ja tälläkin hetkellä olin ainoa, joka istui luennolla. Suurin osa muista tytöistä oli ehtinyt jo lopettaa koulun kesken ja loput eivät vain olleet tulleet paikalle tänään, joten istuin yksin salin laidassa, tuijotusten kohteena.

Professori sulki viimein suunsa ja lakkasi saarnaamasta siitä, miten tärkeää opiskelu oli ja miten me kaikki olimme laiskoja ja saamattomia, koska emme lukeneet kirjaa jokaisella valveillaolohetkenämme. Toivottavasti vain kuvittelin, mutta minusta tuntui, että hän katsoi erityisesti minua. Hän puhui kylläkin totta. Olin kyllä ollut lukevinani kirjaa, mutta ajatuksella en ollut lukenut hetkeäkään. Joutuisin tekemään paljon työtä ennen tenttiä, mutta en murehtinut siitä nyt.

Onneksi kukaan muu ei tiennyt, miten leväperäisesti opiskelujani hoidin. Lukukausimaksujeni avustaminen loppuisi siihen, eikä minun tarvitsisi edes ajatella kotia enää. Saisin mädäntyä opiskelijahuoneessani ikuisesti. Tällä hetkellä siellä mädäntyi ainoastaan tätä kurssia varten lainaamani kirja, joka käsitteli erilaisia evoluutioteorioita. Se oli auki todennäköisesti oikealta sivulta, mutta sitä sivua tuskin oli luettu ainakaan loppuun asti.

Kapinallista? Ehkä jonkun mielestä, mutta ei minun. Sentään vaikutin ulkoisesti kiltiltä ja sinisilmäiseltä. Hiukseni olivat nytkin kauniilla, viimeistellyillä palmikoilla, ja helmikorvakorut kimalsivat korvissani. Tuskin kukaan huomaisi, että mekkoni helma oli yltäpäältä kurassa, koska kävelin tai ennemminkin juoksin vesilätäkön läpi aamulla kiirehtiessäni tälle luennolle muistiinpanovälineet kainalossani.

Kaikki muut ehtivät ulos luentosalista ennen minua, koska keräsin tavaroitani ja helmojani turhan pitkään. Tämän luennon jälkeen minun pitäisi mennä koulun toiseen ääripäähän seuraavalle luennolle, ellen valitsisi toisin. Muistelin, että toisaalla odottava luento olisi jotain matematiikkaan liittyvää. Vaikka arvostin tätä koulupaikkaa uskomattoman paljon, en jaksanut ottaa sitä elämän ja kuoleman kysymyksenä. Jos selviäisin voittajana tästä tutkinnosta, tietäisin pystyväni lähes mahdottomaan.

Käännyin kannoillani ja jatkoin matkaani kohti toista mahdotonta. Tiemme risteytyivät täysin sattumalta, kun muutin tänne opiskelemaan. Olin etsinyt kirjakauppaa kaupungilta pitkään sinä päivänä, koska en pelkkää itsepäisyyttäni halunnut pyytää keneltäkään apua. Kun viimein löysin sinne, ostin useamman kirjan, joita sitten kannoin sylissäni asuntolaa kohti. Olin kävellessäni jäänyt tuijottamaan kirjojeni koristeltuja kansia, ja kävelin suoraan päin edessäni olevan selkää. Nostin katseeni ja kohtasin ensin auringossa kullanpunertavana lainehtivan hiuspehkon. Vasta tuon alkuihmetyksen jälkeen pystyin katsomaan edessäni seisovaa miestä tarkemmin. Hän oli ehkä viisitoista vuotta minua vanhempi, ja selkeästi aatelinen. Punastukseni saattoi melkein kuulla ja tuntea.

"Anteeksi, herra", sanoin mahdollisimman tyynesti ja itsevarmasti, ja olin jo jatkamassa matkaa, kun hänen intensiivinen katseensa pysäytti minut. Hänen erikoisen vihreät silmänsä eivät päästäneet minua otteestaan. Hän kohotti kulmiaan ja kysyi töksäyttäen, muttei koppavasti: "Kukas sinä olet ja minne olet noita kirjoja viemässä?" Ja vaikka se ei kysymyksen loppuun sopinutkaan, hänen huulillaan käväisi nopea hymy.

Nielaisin ehkä liian kuuluvasti samalla kun käynnistelin kohteliaisuuden moottoriani. "Olen neiti Violet Edwards, ja opiskelen täällä yliopistossa. Siksi... kirjat." Mies nyökkäsi ja katsoi minua hetken silmiin. Se tuntui lähes tungettelevalta, niin tarkasti hän katsoi.