OneShots 1 (in Finnish)

it's not the fall that kills you (67)

Ja samalla kaikki pysähtyi. Hetken kaikki ympärilläni pysyi hengittämättä, aika keskeytti jatkuvan etenemisensä, pölyhiukkaset jäivät paikoilleen ilmaan. Oli vain karmiva hiljaisuus. Sitten tiesin, että kaadun.

Kaiken sen jälkeen. Ensin vanhempamme kuolivat lähes yhtä aikaa. Jäimme kahdestaan, hän ja minä. Minä pidin hänestä huolta, koska olinhan meistä se vanhempi. Hän seisoi varjossani ja katsoi vain ujosti. Minä hoidin asiat. Minä olin se, joka puhui, joka kysyi, joka pyysi apua, joka antoi apua. Se, joka yritti todella olla sellainen, kuin ihmisen piti.

Ja silti hänelle tapahtui jotain. Hän alkoi seisoa varjossani yhä syvemmällä, alkoi muuttua varjokseni. Hänen kasvoilleen aurinko ei osunut koskaan. Hänen kasvonsa olivat aina yönmustat. Hän istui ja poltti tupakkaansa kaikessa rauhassa, ei sanonut sanaakaan. Sitä kesti joskus päiväkausia. Hän tuijotti seinää, näytti välillä lähes keskustelevan sen kanssa. Luulin jopa, että se voisi olla normaalia, mutta sitten tajusin, miten sokea olin. Hän ei ollut ollut enää vuosiin oma itsensä. Jokin oli vialla.

Ja nyt... Nyt kaikki oli turhaa. Jokainen ponnistus itseni ja hänen, veljeni vuoksi. Jokainen turha teko tiivistyi yhdeksi ainoaksi iskuksi, voiman tiivistymäksi. Tunsin kaatuvani hiljalleen taaksepäin. Kaikki oli edelleen kuin äärimmilleen hidastettua. Kuin näkisin kaiken kalvon lävitse. Räikein värein valaistu terassi oli yhtäkkiä samea, utuinen. En tuntenut omaa vartaloani, vaikka näin sen selvästi. Näin, miten selkäni kaartui kohti maata, miten pääni oli juuri osumaisillaan lattiaan.

Oma veljeni, pikkuveljeni. Se, jota olin puolustanut ja suojellut. Nyt hän seisoi edelleen kömpelösti minua kohti kumartuneena. Puukko oli edelleen hänen kädessään. Kun näin sen terän, tunsin selkeän piston kylkiluideni välissä. Tiesin, että en olisi saanut kaatua, että minun olisi pitänyt vielä yrittää pelastaa kaikki jotenkin. Mutta mitä olisin voinut tehdä? Hän oli jo tappanut minut. Olin mennyttä, ja nyt hän saattoi vain katsoa, miten vajosin maahan ja jäin siihen. Hän ei soittaisi apua, olin nähnyt sen hänen silmistään, kun hän tuli ulos terassille. Hän oli tumpannut tupakkansa vasten omaa kämmentään. Iho oli sihahtanut. Sitten hän oli yhdellä liikkeellä iskenyt minua. En ollut ehtinyt tehdä mitään, enkä ehtisi nytkään.

Pääni osui terassin harvaan laudoitukseen. Tunsin, miten vanha puu jousti hieman, kun vartaloni osui koko painollaan sitä vasten. Näin hänen kasvonsa. Hän oli jähmettynyt paikoillleen. Hän ei päästänyt ääntäkään. Näytti, ettei hän edes hengittänyt. Yritin estää itseäni menemästä shokkiin, mutta tajusin samalla, että se oli turhaa. Sydämeni löi kuin viimeistä hetkeään. Ehkä sen oli parempi tehdä niin.

Halusin palata kaatumisen painottomuuteen, mutta nyt olin raskaampi kuin ehkä koskaan. Lankut allani tuntuivat yhä pehmeämmiltä, kehoni yhä raskaammalta, värikkäät valot yhä kaukaisemmilta...

______________________
viimein saan postattua tännekin! mulla on viime viikkoina ollu hirveitä ongelmia lukujen postaamisessa, läppärillä se ei onnistu ollenkaan.. toivottavasti tää ongelma korjautuu pian, niin pystyn taas päivittämään kaikkee vähä normaalimmin :)

mutta asiaan! toivottavasti tykkäätte tästä pätkästä, tää on vähän erilaista, mitä normaalisti tänne kirjoittelen :) uskoisin, että mun oneshot-inspispula alkaa pian laantumaan, kun oon jo jonkin aikaa niiden kirjoittelusta taukoa pitänyt. yritän siis palata tiheämpään rytmiin näiden kanssa :)

xx eve