OneShots 1 (in Finnish)

Stargazing (76)

Taivas oli musta. Pikimusta. Ei pienintäkään tähteä, ei kuuta, ei näkyviä pilviä. Oli vain valtava musta harso, joka oli hävittänyt taivaan näkyvistä. Tuijotin pohjatonta mustaa ja ajatukseni juoksivat kauempana kuin pitkään aikaan.

"Mutta sähän lupasit."

Sanani liukuivat rauhaisan tuulen mukana kukkulan reunaa pitkin alas ja hajosivat yksittäisiksi äännähdyksiksi tuulen virrassa. Niin sinä lupasit. Että löytäisin sinut aina tähdistä, joiden tuike kertoisi, etten ollut yksin. Etten ollut koskaan yksin, niin kauan kuin tähdet olivat siellä jossain, nähtävillä, mutta silti niin kaukana. Mutta niitä ei näkynyt. Tärisin kylmästä ja kiedoin käteni säärteni ympärille.

Olin lukenut kirjeen satoja kertoja. Paperi oli kulunut pehmeäksi ja revennytkin, kun puristin sen palloksi yhä uudelleen nyrkissäni. En kuitenkaan koskaan voisi luopua siitä. Se oli ainoa todellinen muisto sinusta. Vaikka kaikki rakastamasi kirjat olivat edelleen omilla paikoillaan hyllyssä, eivät ne olleet minulle yhtä todellisia kuin kirje, jonka olit kirjoittanut haparoivalla käsialalla heti, kun olit saanut tietää.

Ei sinua tarvinnut kenenkään pelastaa. Olit sanonut samaa vuosikausia, myös joka kerralla, kun sinut nostettiin ambulanssiin ja ranteitasi sidottiin. Sama - kai sitä saattoi sellaiseksi sanoa - tunnuslause luki myös kirjeessäsi pariin kertaan. En tiedä, olisiko minusta ollut armollisempaa, että sinut olisi vienyt avattujen ranteiden verenhukka kuin se helvetillinen tauti.

"Niin kauan mä halusin kuolla, ja nyt kun se on niin lähellä, mä pelkään kuin lapsi."

Painoin pääni vasten farkkujeni polvia. Tuuli tarttui takkini huppuun ja riepotti sitä hetken ennen kuin antoi periksi. Kirjeessä yritit välillä antaa minulle toivoa, välillä taas vaivuit itsekin epätoivoon. Olit joskus sanonut, että juuri siksi sinusta ei koskaan tullut kirjailijaa, vaikka et koskaan lakannut siitä haaveilemista. Et koskaan osannut pidättäytyä yhdessä tunnetilassa kerrallaan, vaan käytit useita yhtä aikaa. Se teki teksteistäsi toki kiinnostavia, mutta kustantajien mielestä se ei ollut lainkaan hyvä asia. Jos olisit ollut edelleen vieressäni, olisin tehnyt kaikkeni, että olisit saanut kustantajan, vaikka sitten pienenkin sellaisen.

Tietenkin minulle oli jäänyt ainoa painettu kirjasi, omakustanteinen näytekirja. Kirja, jota ei koskaan painettu yhtä kappaletta useampaa. En ollut edes avannut sitä. En halunnut edes nähdä nimeäsi kirjan selkämyksessä, joten olin kääntänyt sen väärinpäin kirjahyllyssä. Sinä olit aina silloin tällöin pitänyt sitä kädessäsi ja tuijottanut kantta. Olit ehkä selannut kirjaa parin sivun verran, mutta pudistanut sitten päätäsi. Palautit kirjan hyllyyn nopeasti joka kerta. Siitä oli tullut sinulle kiusa, varjo jostain sellaisesta, mitä tuskin koskaan enää voisit saavuttaa.

Vaikka pyysit sairaalaan kirjoja, en koskaan tuonut sitä kirjaa. En halunnut sinun edes muistavan sitä, koska se näytti saavan sinut aina huonolle tuulelle. Kun kasvosi olivat samaa väriä tyynysi valkean päällisen kanssa, kirjoilla ei enää ollut väliä. Oikeastaan silloin tiesin, ettei mikään voisi enää palata ennalleen. Olin oikeassa, etkä sinä päässyt enää kotiin. Kaikki pysyi kasassa pari päivää, ainakin minun kohdallani. Kuvittelin jossain kohtaa tajuavani, että olen unessa, ja että voisin napsauttaa sormiani milloin tahansa päättääkseni kaiken. Odotin sitä napsautusta edelleen.

Nostin kasvoni polvistani ja katsoin taas taivaalle. Se oli edelleen musta, ja tuntui olevan niin lähellä, että jos nousisin seisomaan, voisin löydä reiän pikimustaan kanteen. Vaikka jossain alitajunnassani tiesin, ettei siinä ollut järkeä, nousin ylös, poimin maasta kiven ja heitin sen niin korkealle kuin pystyin. Kun kivi kumahti alas mäen juurelle, tajusin hengitykseni kiihtyneen kuin lenkin jälkeen.

Kirjeesi sanat vuotivat mieleeni, ja yritin pudistella päätäni, keksiä mitä tahansa muuta ajateltavaa. En halunnut muistaa tuskaisia sanojasi. Kirjeessäsi yksi tunne oli säilynyt koko ajan, ja se tunne oli pelko. Sinä olit pelännyt, ja minä en ollut ollut vieressäsi silloin, kun pelosta tuli totta. En koskaan antaisi anteeksi itselleni enkä koko maailmalle ympärilläni siitä, että puhelimeni unohtui äänettömälle juuri sinä iltana kaikista niistä pimeistä illoista, jolloin istuin lattialla enkä kyennyt nukkumaan. Niinä iltoina ja öinä puristin puhelinta hikisessä kädessäni ja estin itseäni soittamasta. Mikään ei ollut muuttunut, koska he eivät olleet soittaneet, yritin sanoa itselleni. En kuitenkaan koskaan uskonut itseäni ja päädyin aina soittamaan, ääni yhtä hauraana kuin talven ensimmäinen jää kaupungin joella.

"Ei mun pitäisi pelätä. Mähän oon kirjoittanut siitä kaikesta niin monta kertaa."

Hiljainen itseironia säilyi sanoissasi, vaikka ymmärsin, että tarkoitit samaa myös todella. Kaiken pitäisi tuntua helpommalta, kun sen oli käynyt läpi, ja kirjoituksissasi kuoleman rooli oli usein suuri. Tosi oli kuitenkin myös sinulle se, ettei kukaan voinut tietää, kukaan ei voinut valmistautua. Kuka tiesi, oliko olemassa valtavia portaita tai pimeää tunnelia, jonka päässä tuikkii valoa. Ehkä ei ollut porttia, joka avautui jokaiselle vain kerran elämässä. Ehkä ei oikeasti ollut mitään. Olimme puhuneet kuolemasta monia kertoja, ja oloni tuli siitä aina yhtä epämukavaksi. Tässä hetkessä pelkät ajatukset saivat kurkkuni tukkeutumaan ja uloshengitykseni värisemään.

Taivaalle syttyi tähti. Nostin katseeni, ja minusta tuntui, että pieneksi sekunniksi tuulikin pysähtyi ja katseli tähteä. Parin tunnin kuluttua tuuli lakkasi kokonaan. Seuraavana yönä istuessani taas kukkulan laelle kohtasin kirkkaimman tähtitaivaan, jonka olin koskaan siltä paikalta nähnyt.

And I will still be here stargazing

I'll still look up

Look up for love

Stars don't disappear

They keep blazing

Even then the night is over

__________________________________

kuten huomaatte, pientä lyriikkapätkää ja koko pätkän nimi on tällä kertaa napattu Kygon biisistä Stargazing. vaikka en ollut nähnyt biisin musavideota ennen tämän pätkän kirjoittamista, näköjään itsellä osui päähän aika samanlainen lähtöasetelma kuin videon käsikirjoittajalla :) 

toivottavasti tykkäätte tästä, vaikka onhan tämä omalla tavallaan aika surullinen (jälleen kerran)! kommentoikaa, mitä tykkäsitte tästä! 

mua innostaisi valtavasti kirjoittaa jotain jouluista tähänkin kirjaan, mutta musta on jotenkin vaikeaa keksiä ideoita jouluisiin oneshotteihin, kun kaikki ideat tuntuvat joko kliseisiltä tai vain liian monen jo valmiiksi kirjoittamilta :( löytyisikö teiltä minkäänlaista ideaa vielä näin joulun alla?

xx eve