OneShots 1 (in Finnish)

Jouluna (93)

Jouluaattoilta. Istun asunnossani yksinäisessä pimeydessä. Kädessäni roikkuvat edelleen työpaikan avaimet, vaikka tulin töistä jo tunti sitten.

Olen istunut tässä koko sen tunnin ja tuijottanut ulos. Vain pimeä iltayö katsoi minua vastaan. Sesonkityö oli kirottua. Päivisin olin iloinen tonttuasussani kaupan tiskin takana ja myin kalliita matkamuistoja hämmentyneen näköisille turisteille. Iltaisin en ollut kukaan enkä tiennyt, mitä tavallisen ihmisen kuuluisi tehdä.

Istun ja olen enkä tiedä joulusta mitään. Jouluihmisyyteni oli kadonnut minusta vaivihkaa näiden parin kuukauden aikana. En halunnut kuulla herkkää instrumentaaliversiota Sylvian joululaulusta enää kertaakaan. Silti menisin kuuntelemaan sitä taas huomenna, joulupäivänä, ja hyräilisin mukana niin kuin tontun kuuluu.

Töiden avainnippu oli nyrkissäni niin tiukasti, että rystyseni muuttuivat valkoisiksi ja sormenpäitäni pisteli. Päästin irti ja toivoin hauskaa kilahdusta. Sain vain metallisen kahahduksen, kun avainnippuni kohtasi pienen ruokapöytäni vahakankaan. Edes se ei ollut jouluinen, vaikka äiti oli käynyt tarjoamassa minulle sellaista.

Kämpässäni oli tasan yksi joulukoriste. Puolikuolleessa viherkasvissani roikkui edelleen kulahtanut ja haalistunut punainen joulupallo, jossa oli toisella puolella tontun iloinen kasvokuva. Olin kääntänyt pallon niin, että näin kasvojen sijaan vain punaista. Mukavampi niin.

Ulkona taisi sataa vettä. Nousin pöydän äärestä ja avasin jokaisen keittiöni vaatimattomista kaapeista. Lähes tyhjää. Olisin kaivannut jotain. Herkkuja, alkoholia, mitä vain. Minulla ei ollut mitään, koska en käynyt eilen kaupassa.

Paiskoin kaapinovet kiinni ja turhauduin.

Kävelin asuntoni toiseen päähän, mihin oli matkaa ehkä neljä metriä. Jos asunnossa ei olisi niin pimeää, näkisin itseni vaatekaapin ovessa olevasta kapeasta peilistä.

Vaihdoin vaatteet puhtaisiin pimeässä. Valitsin kengät umpimähkään. Vesikelillä ei ollut väliä, millä kengillä liikkuisin.

Ajoin tunkkaisella hissillä pohjakerrokseen ja heti ovea raottaessani kohtasin kylmän vesisateen. Nostin hupun päähäni ja näytin täydellisen epäilyttävältä jouluaaton kulkijalta.

Parvekkeet ja terassit kaikkialla oli kiedottu valoköynnöksiin. Eri kokoiset valoporot näyttivät haikeilta pihamailla, joilla lumesta ei ollut tietoakaan. Vesisade muutti kadut yhdeksi suureksi lammikoksi, josta jouluvalot heijastuivat kymmen- ja tuhatkertaisina.

Sade alkoi tunkeutua takkini läpi huppariin saakka. Yritin riuhtoa kauluksia pystyyn, vaikkei se mitään auttanut. Hupun reunasta tippui pisaroita suoraan kasvoilleni.

Vaikka olin kuvitellut vain käveleväni ilman määränpäätä, tiesin tarkasti, minne olin menossa. Halusin hänen luokseen.

Autojen takavalot viuhtoivat ohitseni ja kiilsivät lätäköissä punaisina vauhtiraitoina. Ylleni roiskui vettä joka suunnasta. Joulu oli harvoin tuntunut näin vähän joululta.

Kadut olivat tyhjät, ja ilmassa oli outoa maailmanlopun tuntua. Kun katsoin tarkemmin, näin kuitenkin ihmisiä lähes jokaisessa ikkunassa ympärilläni. Kokonaiset perheet istuivat vielä ruokapöydän ääressä, vaikka oli myöhä, pariskunnat kippistivät kuumalla punaviinillä, ja mummot kutoivat vielä ensi joulun sukkia ennen nukkumaanmenoa. Parvekkeet ja ikkunanpielet kimalsivat sähkövaloista ja elävästä tulesta.

Hänen luokseen ei ollut pitkä matka, eikä minulla ollut kiire. Ehkä hän olisi vielä hereillä, ainahan hän oli.

Jos joskus tarvitsin häntä, se oli nyt. Joulu on rakkauden juhla, jotenkin niin kuluneessa lausahduksessa kai sanotaan. Tämä oli minun yritykseni lisätä rakkautta omaan juhlaani, joka tähän mennessä oli alittanut jokaisen riman.

Jostain syystä minun teki mieli etsiä jokainen yksin joulua viettävä ja tuoda heidät yhteen juuri tänään ja tässä. Tiesin sen olevan mahdotonta. Jos hän on kotona ja hereillä, yhdistän edes kaksi yksinäistä juhlijaa.

Yksinäiseen kuplaani oli tullut merkittävä särö, kun kohtasin hänet. Olin hänelle kiitollinen jokaisesta kosketuksesta ja sanasta. Pakahduttava tunne täytti minut kun ajattelinkaan sitä kaikkea.

Lopulta seisoin hänen asuntonsa edessä. Hän asui rivitalossa, joka vältteli purkamisen uhkaa kerrostalojen saartamana. Seisoin hänen etupihallaan ja yritin löytää valoa hänen asunnostaan.

Vilkaisin ympärilleni. Piha oli tyhjä. Kiersin takapihan puolelle, vaikkei minulla ollut mitään asiaa täällä hiippailuun. Edes takapihan suuntaan avautuvassa ikkunassa ei näkynyt minkäänlaista valoa, vain puolittain suljetut sälekaihtimet.

Hetken seisoin paikoillani kuin varjo ja mietin, mitä voisin tehdä. Olin jättänyt puhelimen kotiin. Kävin varalta koputtamassa ovelle, mutta jäin ilman vastausta.

Seisoin pihalla ja katsoin suoraan taivaalle. Sadepisarat pomppivat kasvoillani jääkylminä ja vesi virtasi kasvoilta korviini, kaulaani ja niskaani. Hytisin märässä takissani.

Tiesin vain yhden paikan, jossa hän voisi olla.

Halvat tennarini läiskähtelivät tietä vasten, kun jatkoin matkaani hänen asunnoltaan. Yritin olla miettimättä huomista työvuoroa, joka olisi yhtä pitkä kuin tämänpäiväinen. Vaikka pitkä työpäivä takasi minulle sen verran rahaa, että voisin jatkaa asunnossani asumista, se vei silti minulta kaiken. Teki mieli tehdä amerikkalaistyylinen näyttävä irtisanoutuminen.

Askeleeni johtivat kohti sitä yhtä paikkaa, josta saatoin varmasti löytää hänet myös tällaisena iltana.

Sade tuntui vain yltyvän. Hengittäminen tuntui vaikealta, koska jokaisella hengenvedolla onnistuin saamaan nenääni sadevettä kasvoiltani. Kuvittelin olevani osa perheitä, joita edelleen näin valaistuissa ikkunoissa. Istuisin keittiössä ylläni hassunhauska jouluinen villapaita ja pelaisin lautapelejä sukulaisten kanssa hengitys makealta hehkuviiniltä tuoksahtaen.

Ja siinähän hän olikin.

Polvistuin märkään, mutaiseen maahan ja katsoin hautakiveä hymyillen. Annoin kerran toisensa jälkeen hänen huijata itseäni. Hän tuntui niin todelliselta ja elävältä, että tämä oli vasta toinen paikka, josta muistin häntä etsiä.

Kyyneleiden suola kohtasi sadeveden makeuden kasvoillani. Hautojen kynttilät ympärilläni sinnittelivät viimeisillään vesisateen pauhussa, eikä katuvalojen valoteho riittänyt valaisemaan riipivää pimeyttä.

Kaipasin hänen lämmintä syliään ja mielessäni uppouduin siihen. Enää emme olleet yksin jouluna.

_______________________________________

pitkästä aikaa palailen tämän kirjan pariin, tosin tälläkin kertaa melko tummissa tunnelmissa. yritin kovasti kirjoitella jotakin iloista jouluista juttua, mutta tällainen siitä sitten tuli😅 otin tähän tekstiin aavistuksen inspiraatiota Ressu Redfordin Jouluna -biisistä, mistä tämä oneshot saikin nimensä. eniten kiinnosti ajatus siitä, että päähenkilö kulkee läpi kaupungin jouluna täysin yksin, ja sitä lähdin kehittelemään tässä. 

toivottavasti oneshot maistuu!

Hyvää joulunaikaa, toivottavasti se näyttää valoisammalta kuin tämän tekstin päähenkilöllä! 

xx eve