OneShots 1 (in Finnish)

Heroes (41)

*kuten varmaan tarinan edetessä huomaisittekin, tässä tarinassa kursiivilla olevat osat ovat täysin eri henkilöstä ja tilanteesta kertovia*

Suojauduin osittain murentuneen rakennuksen reunan taakse ja puristin asetta kädessäni tiukasti. Sydämeni hakkasi hulluna rinnassani, pelkäsin sen pysähtyvän kaikesta tästä kuivuudesta, kuumuudesta ja ahdistuksesta. Toivoin koko ajan kuitenkin kaiken muun yli, ettei se pysähtyisi heidän luotiensa takia. Ei heidän räjähteidensä takia. Halusin selvitä, minun oli pakko. Koetin rintataskuani. Hänen kuvansa oli edelleen siellä, pehmeäpintaiseksi kulunut pala paksua paperia, sen reunat olivat taittuneet, koko kuva oli kulunut. Se oli kuitenkin ainoa fyysinen muistoni hänestä kaiken tämän keskellä. Kuulin räjähdyksen ehkä vain muutamien kymmenten metrien päässä. Sitä seurasi joukko huutoja.

Vedin vessan oven paukahtaen kiinni ja laitoin sen kiireellä lukkoon. Rutistin reppua sylissäni ja nojasin vessan seinään. Kalpea loisteputkivalo sai kyyneleet poskillani kimaltelemaan. Miksi aina minä? Miksi joka päivä minä? Miksei ikinä kukaan toinen? Tiesin kyllä, että he olivat tässä niitä oikeita syyllisiä, heissä oli vikaa, jos vikaa piti tässä tilanteessa etsiä. Niin kaikki ne aikuiset olivat minulle sanoneet. Olin kyllä kuullut, miten samat ihmiset puhuivat vanhemmilleni, sanoivat asioita, joita minun ei luonnollisestikaan olisi koskaan pitänyt kuulla. Kuulin kuitenkin, saatoin aina kuulla ne korvissani, kun oli hiljaista. Kuulin ovelta ensin koputuksen, sitten potkun. Saranat tärisivät paikoillaan. Kahvaa rämpytettiin ja minulle huudeltiin.

I can't undo what has been done

Let's run for cover

Nousin paikaltani, minun täytyi. Seurasin katseellani, miten osaston muutkin sotilaat etenivät asemistaan. Käänsin aseen piipun eteenpäin ja lähdin eteenpäin nopein, lyhyin askelin hieman kyyristyneenä. Kohta otettaisiin yhteen. Pelko tempoi sisälläni joka kerta, kun ajattelin jotain tuollaista. Nieleskelin tyhjää, katupöly yskitti. Näin, miten valkoisiksi rystyseni muuttuivat puristaessani aseen kädensijaa. Ja yhtäkkiä joka puolella oli tulta. En tiedä, miten he olivat ilmestyneet siihen niin nopeasti, mutta äkkiä koko osaston oli pakko toimia. Laukaisin aseeni kuin sokkona, en tajunnut lainkaan, mitä tein. Tavallaan suljin silmäni siltä kaikelta. En halunnut nähdä. Näin, mutta en tiedostanut näkemääni. Ilmaan nousi välittömästi lämmin, rautainen haju. Yritin parhaani mukaan sulkea sieraimeni siltä.

Nojasin selkääni seinää vasten, olin nyt kyykistyneenä ja puristin edelleen reppua sylissäni. Meteli ovella jatkui jatkumistaan. Halusin sen pois, pois, pois. Mutta tiesin kyllä, ettei kukaan huomannut. Kukaan ei tiennyt, että olin täällä. Hetken ajattelin oven avaamista. En kuitenkaan avannut. "Typerä paskiainen, pakenet meitä. Pelkäätkö sä noin helvetisti?" Sanat eivät enää satuttaneet minua. Ainakin niin sanoin itselleni. Todellisuudessa nuo lauseet tulisivat viivästämään nukahtamistani tänä iltana pitkään. Pyörisin sängyssä, kyljeltä toiselle, uni ei koskaan tulisi. Vasta sateen rauhallinen ropina vasten peltikattoa voisi tuoda unen luokseni ohuena nauhana. Samalla kuulin kellon soivan. Minun olisi pakko avata, mennä tunnille.

What if I'm the only hero left

You better fire off your gun

Once and forever 

Pääsimme onnistuneesti sisään hylättyyn rakennukseen ihan keskustassa. Tämä kaupunki oli tuhoutunut täysin. Tuntui pahalta. Katselin vaivihkaa ympärilleni noustessani kerrostalon portaita puolijuoksua. Näin matkalle pudonneita vaatteita, lasten leluja. Niiden näkeminen liikutti jotain sisälläni ja hetken kuluttua sain taistella kyyneleitä vastaan. Kaikki asukkaat oli jouduttu evakuoimaan pois, tahtoivat he tai eivät. Kokoonnuimme samaan tilaan, meitä oli vielä aika paljon. Emme olleet kärsineet suuriakaan menetyksiä. Komppaniaa komennollisesti johtava katseli meitä kaikkia kasvoillaan kivettynyt, tuima ilme.