OneShots 1 (in Finnish)

Selvittämättä jääneet (84)

Minä. 40-vuotias poliisi. Kaksi lasta, jatkuvaan työntekooni tyytymätön vaimo. Rakastajatar, joka pitää minut jossain määrin kaidalla tiellä, vaikka onkin yksi tutkinnan alla olevan murhajutun tärkeimmistä tekijöistä. Tämä kuvio kuitenkin selviää minulle vasta myöhemmin. Asun tavallisessa, amerikkalaistyylisessä omakotitalossa, keskellä kuvitteellista kaupunkia, jonka vielä kuvitteellisempi idyllinen tunnelma ja toisten kyttäämiseen tähtäävä ilmapiiri tekee murhatutkimukseni äärimmäisen vaikeaksi.

Kaikkea tätä varjostaa aisaparini kuolema vuosi sitten. Väitän kaikille, erityisesti kivikasvoiselle pomolleni, kaupungin poliisipäällikölle, ettei koko tapaus haittaa minua enää mitenkään, mutta todellisuudessa hukutan ahdistukseni alkoholiin ja loputtomaan jännityksen etsintään. Suurin ongelmani on se, että tällä kertaa vastassani on murhaaja, joka tietää sen. Hän tuntee ahdistukseni, mutta myös lääkkeeni sitä vastaan.

Kaikki tämä selvästi mielessäni havahdun keskeltä paperista maailmaa. Olen taloni pihassa, mutta kuva on kaksiulotteinen. Talo on vain kuva paperilla, ja saatan suoristaa ruttuja kurottamalla käteni. Jalkojeni alla on robottiruohonleikkurin hoitaman nurmikon sijasta irrallisia kirjaimia kuin mattona. Potkaisin O-kirjaimen kauemmas itsestäni ja katsoin käsiäni. Minä en ole paperia. Minä olen kolmiulotteinen, olen oikea, olen ihminen.

Huhuilen.

Jos minä olen ihminen, ovatko kaikki muut hahmot vain... paperia? Jopa minun vaimoni, lapseni, pomoni? Kirjaimia on joka puolella. Kahlaan niissä, ja näen kaupunkini paperista pystytettyinä ryppäinä. Kaikki ylimääräinen koristelu puuttuu, vain talojen julkisivut seisovat tyhjinä. Lopulta näen naapurini, hänkin hieman rypistyneenä paperinukkena oman talonsa edessä. Hän on tarinassani merkityksetön.

Jatkan matkaani kohti keskustaa, ja tunnen reitin rikospoliisin tukikohtaan liiankin hyvin. Ennen kuin etenen pitkästikään, kohtaan kyltin. Toinen viitta osoittaa vasemmalle, ja siinä lukee ainoastaan sana "Perusreitti". Toinen, oikealle osoittava nuoli on tyhjä lukuunottamatta kahta *-merkkiä. Aikahyppy. Käännyn oikealle ja seison saman tien poliisilaitoksen pihassa.

Onnekseni täällä on muitakin. Poliisipäällikkö katselee ympärilleen yhtä pyylevänä ja ilmeettömänä kuin aina, ja huomatessaan minut tulee kohti. Hänellä on kädessään sytyttämätön sikari. Jos olisin hän, en myöskään sytyttäisi sitä täällä, missä kaikki on paperia. Kirjaimet kahisevat hänen jaloissaan, kunnes hän viimein pysähtyy viereeni.

Hän vetää henkoset sikaristaan, vaikkei se pala. "Mites me päästään pois täältä?" hän kysyy niin minulta kuin itseltäänkin. Katson häntä ihmeissäni. "Pois? Mitä täällä on tapahtunut?" Hän katsoo minua kuin typerää. "Vaikken koskaan sano tätä ääneen, sä olet mun paras rikostutkija, ja siksi luulisin, että sä oisit jo tajunnut tämän kuvion."

Hän antaa minulle aikaa pohtia, ja silti pääni lyö tyhjää. "Okei, avataan vähän. Meidän kirjoittaja on koomassa, ja arvaat varmaan mitä tapahtuu jossei se herää siitä. Olisi pikkuinen pakko tehdä jotain, sano sinä, mitä." Katsoin häntä ihmeissäni. Päässäni vedin lankoja yhteen, ja pohdin, miten minä käyttäytyisin tässä tilanteessa.

Jäin seisomaan kirjainmereen otsa rypyssä. Kuulin poliisin sireenin, mutta autoja ei näkynyt missään. Jossain ujelsi tuuli. Sekin oli kirjailijan meille luomaa miljöötä, kuten myös paperisilppua muistuttavat syksyiset lehdet, joita ujeltava tuuli edelleen kuljetti. Taivas yllämme oli vaalea, kuin puuväreillä hieman sinertäväksi väritetty. Pilvillä oli mustekynän sinertävät reunat.

"Meidän pitäisi saada... huomiota?" Näin kysymysmerkin lauseeni perässä putoavan jalkoihini muiden merkkien sekaan, vaikkei sanomani edes ollut kysymys. Äänensävyni oli kuitenkin kysyvä. Poliisipäällikkö tumppasi ilman tulta nysäksi lyhentyneen sikarinsa kirjainten sekaan ja katsoi minua. Hän nyökkäsi puhaltaen oudon sinertävää savua suupielestään.