OneShots 1 (in Finnish)

You don't have to fear it (54)

Tiesin kyllä, että lääkkeet tekivät minusta tällaisen. Ei tämä ollut normaalia minua. Olin joku muu. Mutta se ei tuntunut pahalta, olla joku muu. Se oli vapauttavaa. Vapauttavaa niin kauan, että tajusi olevansa vieraassa tilassa itsensä sisällä. Tämä oli tutkimatonta aluetta. Olin noussut istumaan sairaalasängylle. Jalkani eivät yltäneet lattiaan, vaikka sukkieni kärjet olivat useita senttejä pidemmällä kuin varpaani. En ollut tunnistaa lakanasta hieman täristen kiinni pitäviä käsiä. Ne kuitenkin levittivät sormensa, kun halusin niin.

En halunnut nukkua. Olin huoneessa yksin, vain oven alta kajastava heikko valo seuranani. Oikeastaan tunsin olevani enemmän yksin kuin koskaan. Ja tunsin olevani vähemmän elossa kuin koskaan. Vaikka nostin käsivarteni kasvojeni eteen ja seurasin katseellani kalpean ihon läpi kuultavia verisuonia, en tuntenut niissä virtaavan, lääkkeen huumaaman, nesteen olevan omaani. Olin ollut täällä ennenkin. Ja todennäköisesti tulisin olemaan vastedeskin.

Nousin sängyltä, tunsin olevani kevyt. Saattaisin tanssia ilman halki ja koskettaa lattiaa vasta, kun itse halusin. Tällä kertaa en kuullut ääniä ympärilläni. Se oli rauhoittavaa. Näin tippaletkun kämmenselkäni suoneen kiinnitettynä, mutta sen letku ei näyttänyt päättyvän minnekään. Liikuttelin sormiani kuin pianon koskettimilla vain nähdäkseni, miten neula kädessäni tempoi edestakaisin lihasten mukana. Lattia keinui allani hiljaa, kuin aalloilla. Halusin ikkunan luo, vaikka kävely tuntui hataralta. En muistanut, miksi.

Laskin katseeni jalkoihini, mutta näin vain parin sairaalan kuluneenvalkoisia housuja, en mitään outoa. Otin hieman liian pitkiä, varovaisia askeleita kohti ikkunaa nähdäkseni, mitä ulkona oli. Huone oli nyt pimeämpi kuin äsken. Edes oven alta ei tullut lämpimänkellertäviä valonsäteitä.

Kun saavutin ikkunan, olisin halunnut palata takaisin. Ikkuna ulottui katosta lattiaan, kuten olin nähnyt, mutta siinä ei ollut lainkaan lasia. Huone, jossa olin, oli nopeasti laskettuna viidennessä kerroksessa ja minä seisoin vain senttien päässä pudotuksesta. Käännyin ympäri, ja ennen kuin ehdin edes nähdä hyökkääjän, minua tuupattiin rintaan kaksin käsin. Pudotus tuntui ympärilläni terävänä huminana ja samalla iskeydyin maahan.

Vedin paniikinomaisesti ilmaa keuhkoihini, niin voimakkaasti, että nousin lähes istuvaan asentoon. En kuitenkaan jaksanut ylläpitää asentoani kauaa, vaan iskin pääni kovaan alustaan niin, että olin vähällä menettää tajuntani. Hetken ajan tunsin kädet rintalastani päällä. Vasta sitten avasin silmäni. Joka puolella oli punaista. Ei, sittenkin sinistä. Ja kirkuvaa valkoista. Sitten oli mustaa. Ja tähdet, niitä oli suoraan siellä, minne katsoin.

Nostin uudelleen pääni makuupaikaltani. Olin ehkä metrin korkeudella maasta. Vasta sitten aloin todella hahmottaa todellisuuden ympärilläni. Vilkkuvat sinipunaiset valot kuuluivat ambulansseille, samoin kirkkaat valkoiset valot. Näkökenttäni oli hieman epätarkka, mutta näin useita punakeltaisiin pukeutuneita. Ja haistoin savua. En ainoastaan savua, jotain muutakin. En vain osannut yhdistää, mitä se oli.

Samalla yksi punaisiin vaatteisiin pukeutunut kääntyi kohti minua ja nousi maasta. Painuin takaisin makuulle, mutta en tuntenut, teinkö sen itse vai asetettiinko minut siihen. Kuulin puhetta ihan läheltäni, mutta sanojen erottamisessa oli vaikeuksia. Kuin kuuntelisin kieltä, jota osasin vain pari sanaa. Räpyttelin silmiäni, mutta tunsin liikkeiden olevan utuisen hitaita.

-...Turvassa...huolehditaan kyllä...kuntoon...

Lauseiden ja sanojen palasista ei muodostunut päässäni mitään järkevää. Halusin sulkea silmäni. Juuri, kun ajattelin tehdä niin, puheääni alkoi kuulua lähempää, kovempana, käskevänä.

-Älä sulje silmiäsi.

Minulta kesti kauan tajuta, mitä minun käskettiin tehdä. Avasin silmäni uudelleen, vaikka kuva ambulanssien ovista edessäni vääntyili ja muuttui välillä kokonaan mustaksi. Äkkiä tunsin, miten kallistuin toiselle sivulle. Näin, miten toinen käteni luisui laidan ylitse. Saatoin huutaa. Tai sitten kuulin huudon jostain muualta. Ehkä sanoinkin jotain. Näkökenttäni ei tarkentunut enää, näin vain punaisen ja sinisen vuorottelun vilkkuvissa valoissa. Kuulin uuden huudon. Äkkiä ilma pakeni keuhkoistani. Sitten punaisen ja sinisen välkyntä loppui ja tunsin kallistumisen loppuvan.

Hetken olin taas siinä yksinäisessä huoneessa. Tällä kertaa seisoin jo valmiiksi ikkunan luona. Pieni, vain juuri ja juuri havaittava tuulenvire kulki ohitseni ja pyyhki poskiani. Mutta samalla koko huone tärähti ja putosin äkillisen tärähdyksen johdosta jälleen alas.

Tällä kertaa en herännyt paniikissa. Heräsin shokissa. Tunsin oloni lamaantuneeksi, mutta halusin nousta ylös. Yritin tehdä niin pitäen silmäni yhä kiinni. Jokin esti minua. Avasin silmäni nähdäkseni naisen ja miehen. Ja taas ne vilkkuvat valot. Tällä kertaa ne olivat hieman kauempana, heidän takanaan. En jaksanut kiinnittää kasvoihin tai olemuksiin mitään huomiota, en vain kerta kaikkiaan jaksanut. Äkkiä valkoinen valo leikkasi silmiäni. Näin nyt taivaan sijasta katon. Valkoisen katon. En halunnut palata siihen ikkunahuoneeseen enää uudelleen. Siksi yritin pitää kiinni siitä, mitä näin. Näin valkoisen katon.

Oloni ei juuri nyt tuntunut yhtä sekavalta kuin äsken. Ajatukseni tuntuivat yllättävän selkeiltä. Olin ambulanssissa, mutta miksi? En tuntenut kipua missään. Nousin istumaan, katsoin ulos avoimista takaovista. Vilkkuvalot kimalsivat märällä asvaltilla. Näin kaksi autoa. Toinen oli tien reunassa, toinen ennemminkin ojassa. Kumpikaan auto ei näyttänyt tutulta. Ehkä siksi, että niistä kummastakaan ei ollut jäljellä oikeastaan mitään. Olin tuijottanut liian kauan, näkymäni alkoi taas puuroutua. Yritin pitää katseeni tarkkana.

Minun oli täytynyt olla toisessa noista autoista. Ehkä muistaisin myöhemmin. Sitten laskin katseeni alemmas. Ehdin nähdä vain, että oikean jalkani paikalla oli jotain, mikä oli nostettu suuren paperimytyn päälle. En tiennyt, missä kohtaa jalkani polvi tai nilkka olivat. Hengitykseni tihentyi katsoessani veristä möykkyä. Samalla joku taisi huomata, mitä tein. Joku nainen tuli luokseni ja laski minut makuulleni. Hänen kätensä pyyhkäisi ohimennen poskeani. Poskella tuntui olevan jotain. Nostin käteni, joka tuntui nousevan kuin haudasta, ja pyyhkäisin poskeani kömpelösti. Kämmeneni oli veressä. Naisen kädet olivat olleet veressä. Veren haju oli ollut se outo haju aiemmin. Kurkkuuni nousi pala, joka tuntui tukehduttavan minut. Nainen palasi autoon ja sulki ovet takanaan. Oviin jäi punertavia kädenjälkiä. Nainen, ensihoitaja, istui viereeni ja kuulin ambulanssin moottorin käynnistyvän.

___________________________

kuten varmaan helposti huomasittekin, tässäkään ei ollut valmista päähenkilöä, vaan se jää teidän päätettäväksenne :) 

tästä olisi kiva kuulla mielipiteitä, koska tämä oli aika erilainen näin pitkästä aikaa! kertokaa ihmeessä, kuulostiko tämä lähinnä typerältä vai vaikutuitteko yhtään tästä. 

uudesta oneshotista en vielä osaa sanoa, jatkan teidän ideoistanne kirjoittamista, tämä idea vain "heittäytyi mahalleen mun eteen" edellisenä iltana (täysjärkisesti sanottuna ilmaantui yhtäkkiä mieleen), joten käytin sen heti ;)

xx eve