OneShots 1 (in Finnish)

In control (78)

Ja taas oli aika. Aika esittää jotain täysin muuta kuin oikeasti olin. Enhän minä oikeasti kyennyt puhumaan hengille tai ottamaan yhteyttä tulevaisuuteen, mutta he, jotka kävivät luonani, uskoivat niin. Jos he vain tietäisivät, millaiset kulissit tällä kaikella oli.

Viritin viimeiset paksut verhot ikkunoiden eteen, ja pimeys oli valmis. Kukaan asiakkaistani ei tiennyt, että todellisuudessa tämä oli täysin normaali kellariasunto, vaan kuvittelivat tämän ehkä luolamaiseksi, mystiseksi tilaksi, joka vain väreili heidän ympärillään heidän astuessaan sisään.

En tiennyt, millaista henkilöä edes odotin, kun kuulin koputuksen ovelta. Ennen oven avaamista tarkistin vielä, että valeasuni näytti tarpeeksi uskottavalta. Piilolinssit, peruukki, hupullinen kaapumainen vaate. Kukaan ei tunnistaisi minua arjessa samaksi ihmiseksi.

Avasin oven, enkä sanonut mitään. Oven ulkopuolella seisoi noin nelikymppinen mies, joka näytti ensivilkaisulla hyvin tavalliselta, ehkä jopa hieman ylpeältä. Kun katsoin häntä pidempään, tajusin ylpeyden olevankin kätkettyä surua. Ihmistenlukutaidosta oli tässä valeammatissa todellakin hyötyä.

En edelleenkään sanonut mitään, ohjasin miehen vain edelläni sisälle asuntoon. Suljin ja lukitsin oven. Vain muutama himmeä lamppu loi epäsuoraa valoa tupakeittiööni, joka oli nyt muuntunut ennustajaeukon teltaksi.

"Ja sinä voitkin istua tuohon", sanoin madaltaen ääntäni ja kääntäen hetkeksi selkäni miehelle, jonka kuulin istuutuvan. Jostain syystä olin lähes varma, että hän oli koko ajan sanomaisillaan jotain, mutta annoin hänen odottaa sopivaa hetkeä. Seisoin edelleen selin häneen, kun sanoin ensimmäiset taikasanani. "Sinä... Sinä olet surullinen. Jostain syystä hyvin surullinen." Minun ei tarvinnut edes kääntyä tietääkseni, että sanani upposivat häneen. Tarpeeksi moni aisti joutui toimimaan äärirajoillaan, ja siitä syntyi mystisyyden kokemus. Vain siksi sanani toimivat juuri nyt tähän ventovieraaseen ihmiseen.

Käännyin dramaattisesti häneen päin, ilmeenkään värähtämättä. Katsoin häntä tiukasti silmiin, ja sitten istuuduin häntä vastapäätä pöydän ääreen. Kiinnitin katseeni edelleen tiiviisti hänen silmiinsä, kuin tutkisin jotain hyvin syvällistä, mitä hänen sisimmässään näin. Todellisuudessa näin hänen silmistään ainoastaan sen selittämättömän surun, jonka olin kohdannut jo ovella. "Surullinen", mutisin muka itsekseni, mutta juuri tarpeeksi ääneen, että hänkin kuuli sen. Näin hänen nyökkäävän.

"Ojenna molemmat kätesi tähän pöytää vasten, kämmenpuoli kattoa kohden." Hän teki työtä käskettyä, ja hänen liikkeensä olivat hyvin varovaisia. Hän laski kätensä pöydänkannelle kuin peläten, että kansi rikkoutuu niiden painosta. Tartuin hänen vasempaan käteensä ja vedin sen hieman lähemmäs itseäni. Hän katsoi vuoroin minua ja kättään, kasvoillaan nyt epäuskoinen ilme. Sivelin hänen kätensä elämänviivaa ja muita juonteita hajamielisesti, vaikka yritin vaikuttaa päättäväiseltä.

Painoin silmäni kiinni, ja olin jo vähällä nostaa toisen käteni otsalleni tehostaakseni vaikutusta häneen, mutta jätin sen kuitenkin tekemättä. Nyt on paras aika keksiä jotain järkevää. Annoin itselleni vallan improvisoida mitä tahansa, mitä mieleen tuli. Hetken mutisin niin epäselvästi, ettei kumpikaan meistä voinut saada siitä mitään selvää. Kurtistin kulmiani yhä enemmän, ja lopulta päästin pienen hymynkareen nousemaan huulilleni.

"Vielä tämän päivän aikana tulet kohtaamaan jotain hyvin positiivista. Todella positiivista, kaunista." Mies hymyili, mutta ei sanonut mitään. Pidin siitä. En oikeastaan välittänyt tietää, mitä positiivista hänen päiväohjelmaansa tänään kuuluisi, eihän se edes kuulunut minulle, eikä hän maksanut minulle siitä, että kuuntelin hänen tekemisiään. "Mutta ennen kuin tämä viikko loppuu..." Jätin lauseen kesken hetkeksi, annoin sen jäädä leijumaan tiheään ilmaan. Jos en ollut varma, mies pidätti hengitystään. Hänen kätensä oli muuttunut otteessani jännittyneemmäksi.

"Tämä viikko ei lopu kauniisti." Pidin pitkän tauon puheessani. Sitten tein suunnanmuutoksen. "Kun sinä soitit minulle aiemmin, pyysin sinulta kolmea kuvaa. Ja nyt haluaisin nähdä ne kuvat." Mies irrotti kätensä otteestani ja työnsi kätensä takkinsa povitaskuun. Kuten olin pyytänytkin, mies nosti pöydälle eteeni kuvat veljestään, läheisestä serkustaan ja eräästä ystävästään, jonka kanssa hän sanoi riidelleensä. Virallisesti hän oli soittanut minulle, koska oli halunnut tietää, voisivatko hänen välinsä ystävän kanssa olla enää koskaan entisensä.

Liikuttelin käsiäni epämääräisesti kuvien yläpuolella. Sitten poimin yhden niistä näennäisen sattumanvaraisesti silmät kiinni. Tiesin kuitenkin, että käteeni osui juuri tuon ystävän kuva. "Tämä kuva viestii minulle ristiriitaisia asioita. Huonoa hänelle, mutta onnea sinulle." Miehen kasvot muuttuivat mietteliäiksi, ja hän teki oman tulkintansa sanoistani. Hän ei edelleenkään sanonut mitään. Työnsin veljen kuvan takaisin miehen eteen. "Tämä kuva ei sano minulle mitään. Se pysyy hiljaa ja neutraalina." Mies katsoi kuvaa, sitten minua. "Onko se hyvä vai huono asia?" Hän kysyi sitten hiljaisella äänellä. "Sitä minä en voi sanoa."

Mies nappasi kuvan ja tunki sen takaisin povitaskuunsa. Hetken kuluttua työnsin takaisin myös serkun kuvan. "Ei mitään huonoa hänestä. Pystyin näkemään ainoastaan positiivisia tunteita hänen kohdallaan." Hän sai povitaskunsa täytteeksi toisenkin kuvan. Ystävän kuvan jätin edelleen käteeni, kuin viimeisen pelattavissa olevan pelikortin.

Annoin tuskan näkyä kasvoiltani, kun pitelin kuvaa kaksin käsin ja olin kuuntelevinani sen antamia viestejä. Minua harmitti, etten samalla voinut nähdä miehen ilmettä. En kuitenkaan halunnut pilata vaikutelmaa ja avata silmiäni kesken kaiken.

"Tämä kuva ei anna minulle mitään hyvää. Pelkkää myrskyä, kaaosta..." Pudotin kuvan kädestäni pöydälle. Mutisin kokeeksi jotain epämääräistä asuinpaikasta, ja testasin, riittääkö se vihjeeksi. Tällä kertaa se riitti, ja sain tietää kadun, jolla kyseinen ystävä asui.

Avasin silmäni äkkiä, ja kokosin ajatuksiani hetken. Sitten ilmoitin miehelle, että istunto oli päätöksessä, ja että hän voisi lähteä. Saatoin hänet ovelle, enkä vastannut hänen kiitoksiinsa. Kun ovi paukahti kiinni, napsautin saman tien valot päälle asunnossa. Palasin pöydän luo ja tutkailin kuvaa, jonka mies oli niin helposti minulle jättänyt. Tämä kaikki oli niin helppoa, liian helppoa. Tarvittiin vain sopivan salamyhkäinen ilmoitus lehdessä ja anonyymejä kehuja aiheesta kiinnostuneiden keskustelupalstoilla, ja kaikki oli valmista. Puheluita tippui tasaiseen tahtiin, eikä minun tarvinnut enää valikoida kohteita umpimähkään.

Vaihdoin vaatteet ja etsin kaiken tarvittavan. Jo ennen seuraavaa aamua olin valmis lähtöön. Loppujen lopuksi ei ollut vaikeaa löytää hänen tarkkaa asuinpaikkaansa. Vilkaisin kelloa. Puoli viisi aamulla. Kukaan ei edes näkisi minua. Löysin hänen ovelleen helposti, ja kokeilin ovea. Lukossa, tietenkin. Oven tiirikointi oli kuitenkin suhteellisen hiljaista ja vaivatonta tällä kertaa. Sain täydellisen yllätysmomentin, kun ilmaannuin keskellä yötä hänen makuuhuoneeseensa ja katsoin hänen silmiinsä samalla, kun näin elämän lopulta pakenevan hänestä pienen taistelun jälkeen.

Ei tulevaisuus puhunut minulle, minä olin tulevaisuus. Jokainen kuva, joka pöydälleni tuotiin, oli vain yksi kortti tässä pelissä, joka antoi minulle loputtoman kontrollin tunteen.

_____________________________

tauko tämän kirjan parissa ehti venyä parin kuukauden mittaiseksi, ja kaikki ideat tuntuivat jo käytetyiltä, mutta puristin itsestäni väkisin muutamia ideoita irti ja sain aikaan tämän pätkän. toivottavasti tykkäätte tästä :) toivottavasti pääsen taas lyhyiden tekstien kirjoittamisen makuun ja saan julkaistua näitä lisää! 

xx eve