OneShots 1 (in Finnish)

Sekunnissa ikuisuus (74)

Seisoin kahvilan ovella, tulikuuma kupillinen lattea kädessäni, ovenkahva toista kättäni vasten, kun kaikki pysähtyi. Ei, en tarkoita, että sadepisarat jäivät ilmaan tai että kaikki jähmettyivät paikoilleen kuin kivipaasit. Ainoastaan minä pysähdyin. Latte loiskahti kupin reunaa vasten ja ovenkahva painui pyöreydestään huolimatta kipeästi kämmeneeni. Toinen jalkani jäi kynnykselle. Kaikki muu näytti tavalliselta, mutta minä olin jäänyt paikoilleni New Yorkin keskustan vilinässä. Sinapinkeltainen piponi oli päässäni vinossa, ja edelleen märkä sateesta huolimatta siitä, että olin levittänyt pipon viereeni pöydälle, kuin kaveriksi, kun odottelin erikoiskahviani.

Minun lisäkseni vain hän oli pysähtynyt. Ehkä hän katsoi minua, ehkä minun ylitseni. Ehkä hän näki jonkun toisen takanani ja aikoi tervehtiä, ehkä ei. Hänellä oli yllään ylisuuri farkkutakki, samansävyiset revityt farkut ja beige pipo. Asu oli yhtä aikaa niin tavallinen, mutta silti niin ainutlaatuinen. Ehkä hän itse teki siitä niin ainutlaatuisen. Hänen maiharinsa olivat elämää nähneet, samoin tummanvihreä pikkureppu, joka roikkui veltosti hänen vasemmalla olkapäällään. Hänen kädessään oli ainoastaan puhelin, jossa oli pörröinen suojakuori. En tiedä, miksi huomasin juuri suojakuoren, mutta ehkä se oli se elementti, joka sai hänet erottumaan massasta. Ei siihen tarvittu paljoa, ainakaan minun silmissäni.

Silmissäni. Hänen silmissään. Juuri ne olivat kiinnittäneet huomioni. En edes erottanut, minkä väriset hänen silmänsä olivat, mutta ne olivat niin... En osannut kuvailla, mitä näin hänen silmissään. En nähnyt niissä meikkimainosmaista kuvankäsittelyllä piristettyä elotonta katsetta, mutta en myöskään viuhkamaisia ripsiä. Näin niissä ihmisen itsensä, kaikkine vikoineen ja täydellisyyksineen. Näin hänen silmissään tulevaisuuden ja menneisyyden, meille molemmille. Sumuisen lähitulevaisuuden, vielä epäselvemmän jatkon.

Ja kaikki oli ohi. Hän kääntyi ja käveli tien yli vilkaisematta kummallekaan puolelleen. Hän näytti vain arvaavan, että valot olivat vihreät, ja niin ne todella olivat. Tajusin työntäneeni oven auki ja astuneeni harmaaseen räntäsateeseen. Äskeinen katoavan pieni hetki, silmänräpäys, oli jostain syystä venynyt päässäni luonnottoman pitkäksi. Siitä oli tullut jossain verkkokalvojeni ja tietoisuuteni välillä loputtoman pitkä, hiljainen ja pysähtynyt hetki.

Hetken mielessäni välähti, että olin kuullut ennenkin hetkestä, jolloin silmänräpäys venyy pieneksi ikuisuudeksi. Joku oli kertonut hänelle tapahtuneesta onnettomuudesta ja kuvaillut sitä sekunnin kestäneeksi vuosisadaksi. Tämä tuntui samalta, ja oikeastaan myös lopputulos tuntui samalta, nyt kun tiesin, etten todennäköisesti näkisi tuota farkkutakkista ja pipopäistä tyttöä NYCin vilinässä enää koskaan. Se tuntui samalta kuin rattia vasten iskeytyminen kolarissa, sikäli kun saatoin kuvitella sellaista tunnetta. Ehkä hän ei ollut koskaan edes katsonut minua kohti, ehkä olin kuvitellut kaiken. Ehkä todella olin vaipumassa hulluuteen, kuten olin epäillyt myös ennen ensimmäistä terapiaistuntoani.

Seisoin edelleen kahvilan edessä, jo jäähtyvä latte kädessäni, pipo rännästä märkänä. Tuntui, ettei sillä ollut väliä, mutta töihin ehtimisellä oli. Käännyin ja lähdin kohti työpaikkaani vain tajutakseni hetken käveltyäni, etten ollut valinnut edes oikeaa kävelysuuntaa. Käännyin ympäri yrittäen vaikuttaa miltä tahansa muulta kuin nololta.

Vielä työpaikalla tietokoneen ääressä istuessanikin mietin, miksi olimme jääneet katsomaan toisiamme, vaikkakin niin pieneksi hetkeksi. Hän ei ollut nostanut puhelintaan kasvojensa eteen, vaan oli katsonut minua, honteloa mainostyöntekijää, joka oli väsyneenä ja ärsyyntyneenä poikennut töihin mennessään hakemaan ylihintaista lattea sysipaskasta kahvilasta, joka sattui osumaan työpaikan kanssa samalle kadulle. Ei, sillä ei tietenkään ollut mitään väliä loppuelämäni tai edes tämän helvetin päivän kannalta, mutta jostain syystä en osannut ajatella muuta.

Ja vielä illalla sängyssä maatessanikin tuskailin, miksi olin räpäyttänyt silmiäni ja katkaissut katsekontaktimme.

_____________________________ 

vihdoin, VIHDOIN oon päässyt takaisin oneshottien maailmaan! siihen tarvittiin vain pari kuukautta taukoa, paljon lainattuja kirjoja ja tuskailua aiheiden kanssa. ja silti lopputulos ei ensimmäisellä kertaa ollut tämän pidempi tai hienompi. 

toivottavasti saatte kuitenkin edes jotain irti tästä oneshotista, votettakaa muuten ihmeessä, jos vähänkään piditte tästä, ja edelleenkin kommenteissa otan vastaan risuja, ruusuja, oneshot-ideoita ja kaikkea siltä väliltä! :) 

seuraavan pätkän uskallan luvata jo ensi viikolla, kunhan vain muistan sen julkaista ;)

xx eve