OneShots 1 (in Finnish)

Lasivankila / Lashton (70)

Luken näkökulma

En enää tiennyt, mikä oli todellista ja mikä oli minun kuvitelmaani. Välillä olin täällä, sitten taas en. Seisoin lasisessa kopissa, minulla oli ylläni täysin valkoiset vaatteet, ja sain happea kopin alanurkkaan tiivistein kiinnitetystä putkesta, joka mutkitteli suoraan happisäiliöön. Meitä täytyi olla täällä useampia, mutta olin lähimpänä huoneen etuseinää, enkä voinut kääntyä kopissani. Sen estivät ranteisiini kiinnitetyt, etäisesti käsirautoja muistuttavat kahleet. Kaikki oli huumaavan hiljaista. Aluksi olin pitänyt kiinni ajanlaskustani muiden pitämien äänien perusteella. Ne hetket olivat kuitenkin menneet jo. Minun oli täytynyt olla täällä kuukausikaupalla. Jopa klaustrofobiani oli kadonnut täällä ollessani. Normaalisti pelkkä hissi oli ollut minulle saavutus ahtaiden paikkojen suhteen, mutta nyt olin parin kuutiometrin kokoisessa kopissa, enkä näköjään vielä ollut panikoinut itseäni hengiltä.

Minusta alkoi tuntua typerältä, että olin koskaan ollut oikeassa maailmassa. Tästä oli jo tulossa ainoa tuntemani maailma. Muistin yhä haaleammin, miltä auringon lämpö tuntui iholla. Vielä vähemmän muistin, miltä ulkona tuoksui. En ollut haistanut mitään koko aikana täällä ollessani. Epäilin, oliko hajuaistini yhä tallella. Kaikki oli steriiliä, puhdasta. Mautonta, hajutonta, tunteetonta. En ollut päässyt pois ikuisuuteen. En halunnutkaan. Ne muutamat kerrat olivat olleet jo ihan liikaa. Puristin silmäni kiinni ja yritin estää muistoja palaamasta. En halunnut muistaa niitä hetkiä, kun maailma välkkyi silmissäni valkoisena ja punaisena puuduttamattoman kivun vuoksi. En tiennyt, mitä kaikkea minulle oli tehty, mutta epäilin, että minusta puuttui paloja. En vain pystynyt varmistamaan sitä mitenkään. Kädet olivat kahlittuina ja siten poissa pelistä, enkä väljien vaatteiden läpi kyennyt näkemään, näyttivätkö kehoni ääriviivat jotenkin poikkeavilta.

Huimasi. En voinut kaatua, mutta pelkäsin sitä silti. Ilma pakeni keuhkoista ja hetken tunsin kuristusta kaulani ympärillä. Se oli kuitenkin vain ahdistukseni muistuttamassa minua, missä olin ja että olin edelleen elossa. Kaikki tämä oli kuin sairasta ihmiskokeiden tekemistä. Ehkä se olikin juuri sitä. En kyennyt muistamaan oikeastaan mitään ajalta ennen täällä oloani. Muistin vain sen, että olin käynyt koulua. Ehkä olin käynyt myös töissä. Ja muistin, että rakastin musiikkia. Enää tuskin edes tunnistaisin äänten kirjosta erilleen musiikkia. Olin turta, kuin nukke. Olin hänen nukkensa.

Hänen läsnä ollessaan silmiään ei kannattanut ummistaa pidemmäksi hetkeksi kuin puolikkaaksi silmänräpäykseksi. Jos teki niin, saattoi nähdä mitä tahansa. Ensimmäisellä kerralla, kun hän teki jaloilleni luoja ties mitä, olin puristanut silmäni kiinni. Samalla hetkellä olin tuntenut hänen sormensa ohimoillani ja ajatukseni olivat puuroutuneet. Pääni täyttyi kuvista, joissa läheisiäni kidutettiin. Vaikka tiesin koko ajan, että se oli harhaa, kuvat tuntuivat niin aidoilta, etten enää koskaan uskaltanut painaa luomiani täysin kiinni hänen läsnäollessaan. Joskus pelkäsin jopa silmien räpäyttämistä.

Ehkä se oli vain tyhjyyden luoma arvaus, mutta minusta tuntui, ettei tämä rakennus ollut millään sydänmaalla. Olin varma, että jos avaisin oven, joka oli vain kymmenisen metriä minusta, näkisin ulkona kaupungin tai edes pienemmän taajaman. Rakennus oli suurimmaksi osaksi maan alla, minkä paljastivat kapeat ikkunat, jotka olivat aivan katon lähellä.

Halusin kovasti nähdä ne muut, jotka olivat täällä, mutta olin jo riuhtonut kahleitani tarpeeksi. Eivät ne antaneet minulle periksi, turha yrittää. Riiputin päätäni kuin ristiinnaulittu.

Olin kuulevinani jotain outoa, mutta en kiinnittänyt huomiotani siihen sen kummemmin. Kolina vaikutti kuuluvan ulkoa. Se kuului uudestaan. Katseeni singahti lähimmälle ulko-ovelle. Olin jo huutamassa jotain, mutta tajusin kurkkuni olevan niin kuiva, ettei sieltä irtoaisi pitkän yrittämisenkään jälkeen mitään. Ja ehkä se olikin vain hän. Hän ei koskaan käyttänyt tuota ovea, mutta ehkä hän teki nyt poikkeuksen. Ovi tärähti. Nyt tapahtuman oli täytynyt jo herättää muidenkin kopeissa olevien huomio. Samalla tajusin kaiken olevan harhaa. Keskityin hengitykseeni. Sisään, ulos, pitkiä hengenvetoja. Uloshengitys muodosti kopin lasiin huurua, joka kuitenkin katosi juuri, kun sen oli ehtinyt tajuta siinä olevan. Kolina ja oven tärähtely ei kuitekaan kadonnut minnekään, vaikka tunsin nyt varmasti olevani tässä tilassa enkä omissa maailmoissani jossain kaukana.