OneShots 1 (in Finnish)

Pieni kirje (88)

Tänä vuonna tuli täyteen viisi vuotta siitä, kun sinä kuolit. Yhtäkkiä paras ystäväni vain oli poissa, ja minä leijuin pitkään tyhjän päällä ennen putoamistani. Ensimmäiset kaksi vuotta menivät surua ja shokkia sekoittavassa tilassa, sen jälkeen aloin päästä jaloilleni. Kun olit ollut poissa vasta viikon, minusta tuntui että voisin pakahtua. Minulla oli sinulle liikaa sanottavaa, enkä halunnut vaivata ketään muuta.

Silloin minä aloin kirjoittaa. Kirjoitin sinulle sinä samana iltana viisi ja puoli arkkia. Siitä lähtien olen kirjoittanut vähintään yhden kirjeen joka viikko. Ensin käsittelin suruani, kaipuutani, muistojani sinusta. Nyt, kun olen jotenkuten oppinut elämään asian kanssa, kirjeistä on tullut kuin päiväkirja. Kirjoitan sinulle, mitä olen tehnyt, miltä se on tuntunut ja mitä ajattelen elämästäni silä hetkellä. Tuntuu rauhoittavalta laskea kirjekuori hautakivelle, nostaa joka kerta sama puolen nyrkin kokoinen kivenmurikka kuoren päälle ja jatkaa kävelyä. Jos olen ahdistunut tai stressaantunut, se on paikkani purkaa huoleni, mutta jaan sinulle myös iloni ja onnistumiseni. Haluan että pysyt tietoisena siitä, mitä minulle kuuluu. Sinussa minulla on edelleen olkapää, jota vasten itkeä, mutta samalla myös olkapää jota läpsäyttää innostuneesti ja huudahtaa: "Et ikinä arvaa mitä!"

En koskaan pahemmin kiinnittänyt huomiota siihen, että kirjeet katosivat kiveltä, useimmiten ensimmäisen vuorokauden sisällä. Oletin, että hautausmaata hoitavat työntekijät nappasivat ne mukaansa ja heittivät pois. En ajatellut edes sitä, että kirjeeni oikeastaan voisivat lähteä kenen tahansa mukaan. Se oli minun rutiinini, enkä välittänyt tietää, mitä kirjeille tapahtui sen jälkeen, kun olin ne sinulle antanut.

Sinä iltapäivänä tuuli oli kylmä. Myöhemmin voisi jopa sataa, niin tummanpuhuvan harmaa taivas jo oli. Olin nostanut takkini kaulukset pystyyn, mutta ne eivät auttaneet mitään. Punaisen ja oranssin kirjavat lehdet lensivät tuulessa kuin heittotähdet, ja pyyhkivät poskiani märkinä ja likaisina. Olin työntänyt käteni syvälle takin taskuihin, ja toisessa taskussani kämmenselkäni painautui uusimman kirjeeni karheaa kuorta vasten. Pitäisi muistaa ostaa lisää kirjekuoria, olin käyttänyt toiseksi viimeisen tähän kirjeeseen.

Sinun paikkasi oli hautausmaan toisessa päässä. Jouduin - tai ehkä sain - kävellä koko suuren alueen lävitse ennen kuin pääsin luovuttamaan kirjeeni. Hautausmaalla ei ollut muita, ja miksi olisikaan. Sää oli niin surkea, ettei kukaan järkevä lähtisi ulos. Tuhahdin itsekseni, ja samalla hautausmaan valtavan korkean vaahteran lehti läjähti vasten leukaani. Kun pyyhkäisin sen pois takinhihallani, tunsin, että siitä jäi vana mutaa poskeeni. Pyyhkisin sen, kun pääsisin takaisin pyöräni luo.

Samalla alkoi sataa. Kirosin takkivalintaani, olisipa minulla huppu. Painoin leuan rintaan ja jatkoin matkaa. Olisin osannut haudallesi vaikka silmät ummessa, ja melkein niin olin sinne mennytkin. Useita kertoja olin kirjoittanut yömyöhään, ja hiippaillut sitten viemään kirjeeni pilkkopimeässä. Ei ehkä ihan paras idea seikkailla hautausmaalla taskulampun kanssa keskellä yötä, mutta siitä huolimatta olin tehnyt niin muutaman kerran.

Nostin katseeni, ja huomasin, että ensimmäisen kerran edellinen kirjeeni oli paikoillaan, kun toin seuraavan. Oli kulunut ehkä viisi päivää edellisestä kirjeestäni. Työntekijät olivat varmaankin lomalla tai viettämässä pitkän kaavan virkistyspäiviä. Kun pysähdyin hautakivesi kohdalle, tajusin ettei kuori ollut minun. Kurkkuani kuristi yhtäkkiä, ja pääni tuntui tyhjenevän ajatuksista. Kun kurotin nostamaan kiven kuoren päältä, näin käteni tärisevän. Toinen käteni piteli kirjoittamaani uutta kirjettä niin tiukasti, että tunsin sen rypistyvän.

Tartuin kiveen ja siirsin sen sivuun. Kirjekuori oli lähes samanlainen kuin ne, mitä itse käytin. Kuoren päällä luki minun nimeni. Hirveintä oli se, että nimeni oli kirjoittanut sinun kätesi. Tunnistin kirjaintesi kaaret, sen miten pisteet korvautuivat usein epämääräisillä viivoilla, jotka muistuttivat taiteilijan tapaa luonnostella. Nostin kirjeen henkeäni pidätellen. Sykkeeni takoi korvissani, silmissäni, kaikkialla minussa. Katsoin alas tarkistaakseni, että jalkani koskettivat vielä maata.