OneShots 1 (in Finnish)

Red lights (71)

Hän pysäköi ruosteisen autonsa rantaan. Minusta tuntui yhtäkkiä, että olen yhtä sirpaleina kuin auton sivupeili. Näin silmäni yhdestä sirpaleesta, huuleni toisesta ja nenäni toisesta laidasta peiliä. Kuva oli kauniin vääristynyt, eikä peilin olisi tarvinnut olla edes rikki tehdäkseen kuvajaisestani sellaisen. Väärän, irvokkaan. Olin nähnyt itseni sellaisena jo pitkään.

Vaikka hän on jo sammuttanut auton, hän ei ole laskenut käsiään ohjauspyörältä. Hän tuijottaa vettä. Hän on nostanut hupparin hupun päätään suojaamaan. Vaikka auto on lämmin, hän valmistautuu jo ulkona odottavaan syksyiseen hyytävään ilmaan. Päätös on yhteinen. Ei epäröintiä.

Kumpikaan ei tee mitään, ei sano mitään. En uskalla katsoa vettä. Katson omaa rikkinäistä peilikuvaani, miten silmäni liikkuvat säröstä toiseen. Vaikka pitäisi olla jo täysin pimeää, jostain kajastaa seitinohutta punaista valoa, kuin auton jarruvalot olisivat jääneet päälle. Ei vieläkään sanaakaan. Kaipaan radion hiljaista, hieman rahisevaa ääntä. Ei olisi väliä, kuka puhuisi tai laulaisi ja mitä, kunhan olisi jotakin muuta kuin sateen hiljainen ropina auton kattoon. Sade ei ole ankaraa, mutta sen voi kuulla kattoa vasten tällaisessa hiljaisuudessa.

En tiedä, mitä minun pitäisi ajatella. Varmasti jotain kauniimpaa kuin sekalaista vaatetusta päälläni, mutta en keksi muutakaan. Mekkoni yltää painavana auton lattiaan istuessani. Käsivarsiani suojaa ohut takki, ja palelen jo ulos menemisen ajatuksesta.

Hän kääntää katseensa minuun. Hänen silmänsä ovat rauhalliset, kuten aina. Hän näyttää tyyneltä, vaikka haluaisin, että hän ilmaisisi edes jonkinlaista viime hetken paniikkia. Ei mitään. Hän on oma rauhallinen itsensä, tai sitten hän vain peittää paniikkinsa. Haluaisin tarttua hänen käteensä, mutta tiedän, että tärisen liikaa. Hän huolestuisi minusta aivan liikaa, koska olin vaikuttanut hänestä niin varmalta aiemmin. Tekisi mieli soittaa, mutta jätin puhelimeni hänen asunnolleen. Kenelle edes soittaisin, mitä sanoisin?

Katson jalkojani, vaikka en näe niitä mekon helman alta. En tiedä, mitä hän tekee. Olisin valmis maksamaan saadakseni tietää, mitä hän ajattelee juuri nyt. Olen säikähtää itseni hengiltä, kun hän yhtäkkiä tönäisee oven auki. Toinnuttuani pahimmasta sydämen hypähtelystä teen samoin ja astun ulos. Ilma on raikasta sateen ansiosta. Vedän keuhkoni niin täyteen, että ne tuntuvat halkeavan. Pidättelen uloshengitystä hetken, ennen kuin päästän kaiken ilman pitkänä nauhana ulos.

Veden pinta välkkyy pikimustana samettina. Siellä täällä sen pinnalla näyttää tanssivan hopeisia ja punertavia kipinöitä. Aallokko ei ole niin suuri, kuin olisin halunnut sen olevan. Seisomme molemmat omilla puolillamme autoa ja katsomme samaan suuntaan. Varmasti näyttäisimme omituisilta, jopa koomisilta, jos joku näkisi meidät nyt. Ehkä meidät näkikin joku juuri nyt. Laiskanpulskea vartija jossain takanamme olevien rakennusten uumenissa. Ehkä vartija söi juuri jäähtynyttä noutoruokaa ja katseli omituista näytelmäämme, tai sitten tälle kohdalle ei vain osunut yhtään valvontakameraa.

Hän käveli auton keulan ympäri viereeni ja tarttui käteeni. Hän katseli minua leuasta otsaan, päästä jalkoihin. Hänen otteensa kädestäni oli luja, sanoi äänettömästi: en halua päästää irti. Hänen nahkatakkinsa näytti entistä kuluneemmalta hämärässä, kun vaaleat kulumat suorastaan loistivat. Laskin katseeni hetkeksi maahan. Sade loppui.

"Kaikki okei?" hän kysyi. Nyökkäsin vain, en osannut sanoa mitään. Katseeni palasi tummaan veteen. Hänen sormensa tuntuivat hieman viileiltä kättäni vasten. Tajusin vasta nyt, miten kylmä oli. Hampaani uhkasivat alkaa löydä loukkua, joten yritin puristaa ne tiukasti yhteen. Halusin painautua häntä vasten, palata takaisin lämpimään autoon, saada auton lasit huurtumaan lämpimistä hengityksistämme toistemme ihoja vasten.

Talvea enteilevä tuulenvire pyyhkäisi mekkoani ja paljaita jalkojani sen alla. Hytisin. "Joko me ollaan valmiita?" hän kysyi, vaikka kysymys kuulosti siltä, että se oli esitetty lähinnä hänelle itselleen. "Ollaan me", sanoin hiljaa, vaikka itse asiassa en ollut koskaan ollut yhtä epävarma vastauksestani. Hän tiukensi otettaan kädestäni, laski hupun päästään ja kuin yhteisestä merkistä lähdimme kävelemään.

Vesi tuntui pistävän kylmältä, varsinkin kun ei ollut kenkiä. Varpaani kärsisivät hypotermiasta vain muutaman askeleen jälkeen. Katseeni harhaili, katsoin häntä, katsoin vettä, katsoin omia helmojani, jotka nousivat veden pintaa kohti joka askeleella. Hän katsoi ainoastaan eteenpäin. Sanaakaan ei vaihdettu, vaikka olisin halunnut sanoa jotakin. Vesi ulottui polviin.

Vesi ulottui nyt jo puolireiteen, ja tunsin mekon painon, kun se riippui ylläni märkänä. En kuitenkaan halunnut kääntyä takaisin, en edes ajatellut sellaista vaihtoehtoa. Hän käveli vierelläni edelleen yhtä tyynenä, tuulenvire pörrötti hänen hiuksiaan. Minulla oli niin kylmä, etten enää muistanut, miltä tavallinen lämpötila tuntui. Hampaani olivat edelleen tiukasti yhteen puristetut.

Joka askeleella vesi nousi korkeammalle. Askeleeni hidastuivat ja tuntuivat yhä raskaammilta. Hän hidasti ainoastaan minun vuokseni, huomasin sen. Hän askelsi kuin kone, ei vaikuttanut edes huomaavan veden vastusta. Hänen katseensa pyyhkäisi ylitseni, varmisti, että pystyin jatkamaan. Sitten hän muuttui taas etäiseksi.

Kun vesi ulottui minua lähes olkapäihin, tajusin, ettei tule hienoja viimeisiä sanoja, ei mitään. Vain sama kädenpuristus, nyt jo kohmeisin käsin. Vain muutama askel, ja vedenpinta olisi nenäni korkeudella. Silloin voisin antaa periksi ja päästää jalkani irtoamaan pohjasta. Mekkoni tuntui lyijyviitalta, ja se muuttui koko ajan raskaammaksi liikuttaa. Hänenkin askeleensa olivat hitaita. Viimeisenä hetkenäni tuijotan veden pintaa ja näen siinä kuun kapean sirpin kuvajaisen. Siinä kaikki. Nostan vielä katseeni taivaalle. Tähtiä ei ole montaa, mutta näen ne selvästi. Kuu katselee meitä hiljaisena tuomarina. En ehdi ajatella aikaa todellisuuden jälkeen, kun hän pysähtyy.

Hän kääntyy minua kohti, seisomme vastakkain, ja vesi ulottuu molempia leukaan. Kumpikaan ei ensin aio sanoa mitään, mutta sitten avaamme suumme yhtä aikaa. Lopulta hän saa puhuttua ensin. "Jos mä tuntisin mun sormet, mä voisin silittää sun hiuksia, mutta mä en enää tunne niitä. Viimeinen asia minkä mä nään on sun kasvot... Tämä oli varmaan mun - meidän osalta tässä." Hän yrittää jatkaa, mutta hänen äänensä katoaa kuulumattomiin. Hänen huuliltaan luen sanat "hyvää matkaa." Minun on vaikea pidätellä liikutustani. Nostan katseeni taivaalle ja yritän pystyä sanomaan jotakin. Pudistelen vain päätäni katse edelleen tähdissä. "Mä oon odottanut tätä kauan, mutta nyt kun mä oon tässä, mä en enää tiedä mitä teen. Tää tuntuu niin vieraalta." Ääneni värisee sekä kylmästä että itkusta, vaikka en uskonut kykeneväni enää itkemään. Pudistan päätäni, en osaa sanoa enää enempää. Käännymme takaisin kohti ulappaa ja otamme viimeiset askeleet. Vesi pyyhkäisee aaltona kasvojeni ylitse, ja päästän itseni vajoamaan. Vesi imee itseensä kaikki ympäristön äänet, ja jäljelle jää ainoastaan huumaava hiljaisuus. Avaan silmäni, mutta en näe mitään. En tunne enää raajojani, en tiedä, piteleekö hän yhä kättäni. Toivon niin.

Juuri, kun keuhkoni tuntuvat olevan tulessa ja aion vetää ne rauhallisesti täyteen vettä, tunnen jotakin. Kehoni yrittää jo pakonomaisena reaktiona vetää henkeä, kun tunnen, miten hän vetää minua ylöspäin.

_______________________________

hellou! uusi pätkä taas, tällä kertaa hain vähän inspiraatiota Norma Johnin Blackbird -biisistä ja erityisesti sen musiikkivideosta. väritin vähän videon miljöötä ja tarinaa omien ideoideni mukaan, hain tunnelmaa itse biisistä ja tässä on lopputulos. toivottavasti miellyttää teitä, itse jollain tapaa tykkään tästä, vaikka tämä kovin synkkä onkin. 

jos tykkäätte, kommentoikaa ja votettakaa! 

xx eve