OneShots 1 (in Finnish)

Goodbye/Louis&Harry (22)

varotan tässä alussa, että tästä tuli tosi surullinen ja tää, kuten nimestä voi päätellä, käsittelee vahvasti kuolemaa. jos et haluu surullista fiilistä niin älä lue.

___________________________

Louisin näkökulma

Nojasin ovenpieleen ja tasasin hervottomana hyppivää hengitystäni. Tiesin kyllä, että en saisi rasittaa itseäni näin paljon. Keuhkoni olivat olleet syntymästäni asti huonot, ja nyt niiden kunto alkoi hitaasti tuhota minua. Siksi olin täällä. Hänen ovellaan.

Laitoin lääkäri, Harry Styles. Puristan ovenpieltä kouristuksenomaisesti ja tuijotan ovea. Olin varma päätöksestäni, mutta sen konkretisoiminen tuntui pahalta. Rintaani puristi enemmän kuin oli tavallista. Avasin oven.

**

-Sä voit siis järjestää...myrkkymaljan?

-Tottakai voin, hän sanoi rauhallisella, matalalla äänellään.

Hän puhui siitä kuin se olisi ihan tavallista. Saattoi se hänelle ollakin. Hän suoritti eutanasioita salassa valtiolta ja kaikelta maailmalta. Hän ei kuulemma jättänyt ihmisestä mitään jälkiä maailmaan, jos tämä niin halusi.

Lähtiessäni hän taputti minua olalle ja toivotti näkemiin, mikä oli mielestäni pelottavan kolkko ilmaus tällaisessa tapauksessa. Minua kylmäsi, kun kävelin hitain ja varmoin askelin takaisin asuntooni ja nostin happinaamarin hetkeksi kasvoilleni saadakseni kouristavan kivun keuhkoissani lievittymään.

**

Maatessani sängylläni täysin valveilla vielä usean tunnin kuluttua mietin kaikkea, mitä olin elämässäni tähän asti tehnyt. Se tuntui kuitenkin vastenmieliseltä.

Jo kauan sitten olin tiennyt varmaksi, etten halunnut läheisteni katsovan ja voivottelevan hidasta kitumistani ja kuolemistani. Tunsin kyllä, miten keuhkoni hajosivat enemmän joka päivä, hieman jokaisella korisevalla hengenvedolla. Mutta nyt kaikki oli selvää, minulla oli vain pari päivää ennen kuin kävelisin illalla jälleen hänen ovelleen ja hän tarjoaisi minulle kuolemanmaljan. Se tuntui lohdulliselta.

**

Se päivä koitti nopeammin kuin olin kuvitellutkaan. Seisoin taas hänen ovellaan, tällä kertaa puku ylläni. Olin kävellyt kaupungin halki hitaammin kuin koskaan. Olin yrittänyt nähdä sen erilaisesta näkökulmasta ja silti omin silmin. En halunnut unohtaa sitä enkä halunnut sen unohtavan minua.

Tuijotin katuvalojen himmeässä valossa kiilteleviä kalvosinnappejani ja huokaisin hiljaa. Se sai viiltävän kivuntunteen halkomaan keuhkojani jälleen.

Halusin jonkun soittavan surullista pianomusiikkia minulle juuri nyt, mutta tiesin sen olevan liikaa vaadittu. Joten vain kuvittelin sen taustalle, kun työnsin oven auki ja kohtasin hänen kasvonsa. Hän saattoi olla nuorempi kuin minä, niin arvelin. Hän oli parikymppiseksi mieheksi hyvin kaunispiirteinen ja olisin voinut jopa tykästyä häneen, jos olisin täällä muulla asialla. Tervehdyksen jälkeen hän aloitti kysymyksen:

-Oletko sinä val...

Nyökkäsin jo ennen kuin hän ehti kysyä loppuun asti. Tekemättä ainoaakaan ylimääräistä elettä hän viittasi minut sairaalasänkyä muistuttavalle pedille huoneen laitaan.

-Tää on vain sun omaksi eduksesi, tän avulla voin tehdä jotain jos kaikki ei mene niin kuin pitää.

Sen sanoessaan hän työnsi neulan kämmenselkääni ja kiinnitti sormenpäähäni sykettä mittaavan anturin. Kääntelin kättäni kasvojeni edessä ja liikuttelin sormiani yksi kerrallaan. Sykettäni käyräksi piirtävä monitori piti säännöllistä piipitystä yllä merkkinä sydämeni lyöntitahdista.

Harry muuttui hieman vaikeaksi. Sitten hän sanoi hiljaa minuun katsomatta:

-Jos sä haluut sanoa jotain... Viimeisiä sanoja tai... Mä voin kyllä mennä toiseen huoneeseen...

Hän ei osannut lopettaa ainoaakaan lauseista, mutta ymmärsin kyllä. Hän vaikutti oudon... Oudon tuttavalliselta minua kohtaan. Kuin hän olisi läheiseni tai jotain. Mutta ehkä hän teki niin tarkoituksella. Toivoin, ettei hänen käytöksensä syy ollut minusta huokuva pelko. Kun nyt istuin tässä, tajusin, miten lopullista kaikki olisi. Purin hampaani yhteen. Olin tehnyt päätökseni ja nyt minun oli pidettävä se.

-Ei, kyllä tää on ihan hyvä. Et sä haittaa siinä ollenkaan.

Kun suljin suuni viimeisen sanan jälkeen, tajusin, että se oli viimeiseni. Vaikka kuolema ei olisi luodinnopea, tiesin, etten aikonut sanoa enää mitään.

Styles kääntyi ympäri pöytänsä ääreen ja teki jotain. Tuijotin hänen valkean takkinsa selkää, kunnes hän kääntyi takaisin minua kohti pidellen kädessään juhlallisen näköistä hopeapikaria. Hän siis teki siitä todella maljan kuolemalle.

Otin pikarin käteeni ja tuijotin kirkasta nestettä sen sisällä. Sen liikkeistä tajusin, että käteni tärisi. Puristin toisenkin käteni pikarin jalan ympärille ja kohotin sen hitaasti huulilleni. Hän oli kertonut edellisellä tapaamisella, että juoma piti juoda kerralla, ei saanut hörppiä pieniä määriä kerrallaan.

Neste tuntui kurkussani pistelevän kylmältä. Laskin pikarin sängyn vieressä olevalle pöydälle ja laskeuduin selälleni vasten paperimaista lakanaa.

Hetkeen luulin, ettei mitään tapahdu. En tuntenut mitään outoa. Kuuntelin monitorin piipitystä tuijottaen mustaa kattoa. Harry seisoi jossain muutaman askeleen päässä vuoteesta ja tuijotti lattiaan.

Hetken kuluttua tunsin viimein jotain. Vatsaani alkoi pistellä. Pian tuntui, kuin siellä olisi palanut nuotio. Silmissäni tuntui painetta. Suljin ne. Viimeiseksi näkymäkseni jäi mustakattoinen ja ruskeaseinäinen huone kellarihuoneistossa.

Kuulostelin kehoani. Keuhkojeni jomotus oli jo tuttua, mutta vatsassani oli alkanut tuntua kouristuksenomaista kipua, joka säteili koko kehoon. Myös monitorin piippaukset olivat harventuneet. Päässäni alkoi jyskyttää.

Keskityin olemaan ajattelematta mitään. Kipu yltyi joka puolella ruumistani. Se kesti hetken, kunnes äkkiä en tuntenut enää mitään. En tuntenut lakanaa allani, en kuullut monitoria, leijuin tyhjyydessä. Sitten kuulin, kuinka hiljainen monitori aloitti terävän, tasaisen äänen. Sydämeni oli pysähtynyt. Näkemiin.

Harryn näkökulma

Monitorin terävä ääni sai minut kokoamaan itseni hetkeksi. Irrotin anturin hänen sormestaan ja tippaneulan hänen kämmenselkänsä suonista. Kuivasin maljasta läikkyneet pisarat hänen huuliltaan ja leualtaan.

Minusta ei ollut koskaan tuntunut eutanasian jälkeen näin pahalta. En ollut kyennyt katsomaan, kuinka elämä pakeni hänestä. Se oli ollut minulle liikaa. Jos olisin ollut joku muu, olisin halunnut tehdä jotain pitääkseni hänet kiinni elämässä. Hän oli kertonut minulle syyksi, ettei halunnut läheistensä näkevän hänen kituvan hitaasti kuolemaan. Mutta hän oli tuonut kuolemansa minun silmieni eteen.

En ollut edes tuntenut häntä, mutta jostain syystä hän tuntui tärkeältä. En ollut edes osannut kertoa hänelle oikeita asioita, koska olin tuntenut surua jo ennen hänen poismenoaan.

Kun nostin katseeni häneen uudelleen ja näin hänen kalpeat kasvonsa, joiden piirteet olivat virheettömän kauniit, en voinut pidättää kyyneliäni. Vajosin sänkyä vasten ja ammattimaisen takkini kaulukset kastuivat leualtani putoilevista kyynelistä.

En koskaan tuntenut häntä, en tiennyt edes nimeä, mutta silti halusin sanoa...

-Näkemiin, ystävä. Hyvää matkaa.

____________________________

tällainen oneshot tällä kertaa. erittäin hyvä kysymys, mistä moisen aihepiirin poimin, mutta se vaan tuli jostain alitajunnasta yhtäkkiä, kun kaverikin sattui asiasta mainitsemaan samaan aikaan.

toivottavasti surullisuudesta huolimatta tykkäsitte :)

xx eve