OneShots 1 (in Finnish)

I'm here in your shadow/Niall (36)

-Mä voin auttaa sua.

Hän sanoi sen, kuin se olisi vastaus mihin tahansa avunpyyntöön. Mutta sitä se ei ollut. Se oli vastaus erittäin omituiseen avunpyyntöön.

*kuukausi sitten*

Hän herätti minut keskellä yötä. Hän takertui minuun täristen, puristi käsivarttani jättäen siihen kynsien painaumat.

-Joku oli täällä. Ihan varmasti.

Hänen silmänsä olivat täynnä kauhua ja paniikkia huoneen pimeyden keskellä. Sytytin yöpöydän valon. Hän ei päästänyt otettaan minusta.

-Miten niin joku oli täällä?

Hän käännähti hätääntyneenä vilkaisten ovelle.

-Ovi. Siinä näkyi varjo äsken. Ihan selvästi ihmisen hahmo. Mä oon aivan varma.

Hänen kasvonsa olivat vitivalkeat lampun himmeässä valossa.

-Jos mä käyn katsomassa?

Hän pelästyi silminnähden.

-Älä mee sinne. Älä ihan totta mee sinne. Älä jätä mua yksin.

Hän tuijotti minua syvälle silmiin, rukoili minua jäämään. En oikeastaan jaksanut uskoa. Hän oli vain nähnyt painajaista, kuvitellut varjon liikkuvan todella talossamme. Nousin sängystä ja silitin hänen päätään.

-Ei sulla oo mitään hätää, mä käyn katsomassa koko talon läpi, nuku sä sillä aikaa.

Hän rutisti peittoa itseään vasten ja näytti hätääntyvän yhä enemmän. Suukotin hänen otsaansa ja vakuuttelin, ettei hänellä ollut hätää. Hän ei selvästi ollut tottunut asumaan omakotitalossa.

Kävelin makuuhuoneen ovelle ja kääntelin sitä edestakaisin. Siinä ei ollut mitään outoa. Jätin oven auki ja menin pilkkopimeään yläkerran käytävään. Hiljaisuus tuntui minustakin jostain syystä aavemaiselta. Silmänurkastani olin näkevinäni takanani valoa. Kun käännyin, siellä ei kuitenkaan ollut kuin hiljainen käytävä.

Tasasin pienestä säikähdyksestä kiihtynyttä sydämensykettäni ja jatkoin matkaani yläkerran toiseen päähän vilkuillen jatkuvasti taakseni. Yläkerta oli tyhjä. Ei mitään outoa. Hän oli vain kuvitellut.

-Ei täällä mitään ole! Käyn katsomassa vielä alakerrassa!

Hän ei vastannut mitään. Ehkä hän nukkui, kaikesta hätäännyksestään huolimatta. Palasin takaisin portaiden kohdalle ja lähdin hitaasti niitä alas. Kun laskeuduin olohuoneen lattialle viimeiseltä portaalta, tunsin äkkiä silmät joka puolella minua. Olin varma, että joku katseli minua. Jatkoin kuitenkin suoraan olohuoneen läpi keittiöön. Olin kuulevinani portaiden narinaa, mutta tiesin itsekin kuvittelevani sen. Hengitykseni kiihtyi siitä huolimatta holtittomasti.

Kävelin mahdollisimman rauhallisesti keittiöön ja otin lasillisen vettä. Join sen nojaten keittiötasoon ja tuijottaen pimeään tilaan. Ei mitään outoa. Vain ylimääräistä vatsan kipristelyä aiheuttava tunne, jonka edes hänen mainintansa oli aiheuttanut.

Laskin tyhjän lasin pöydälle ja lähdin takaisin ylös. Hiljaisuus tuntui nyt painostavalta. Halusin huutaa hänelle jotain, mutta en jostain syystä tehnyt niin. Se tuntui itsensä paljastamiselta sille, mitä pimeydessä sitten olikin. Mutta eihän siellä ollut mitään.

Nostin jalkani ensimmäiselle porrasaskelmalle, ja vasta silloin kuulin. Tukahdutettu ääni, joka kutsui minua nimeltä. Ja se kuului hänen luotaan huoneesta. Se oli hän. Kuulosti häneltä. Nousin portaat lähes juosten.

Huoneen ovella minun oli pakko pysähtyä. Hahmo oli verhoutunut lakanamaiseen kankaaseen. Kauttaaltaan. Edes kasvoja ei näkynyt. Se ei kuitenkaan näyttänyt lainkaan kaapuun pukeutuneelta ihmiseltä, se näytti liikkuvan kuin katkotussa videopätkässä. Se kääntyi katsomaan minua, vaikken nähnyt sen kasvoja. Ja se piti häntä otteessaan. Kuristi lakanalla. Hänen kasvonsa olivat muuttuneet violetinharmaiksi.

-Päästä hänet! Päästä, jumalauta!

Ja silloin, juuri kun ääneni saavutti talon hiljaisuuden, hahmo katosi kun sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Lakana jäi hänen kaulansa ympärille, mutta sitä kiskoivat nyt hänen omat kätensä. Riuhdoin lakananpalan häneltä ja polvistuin hänen viereensä lattialle.

*takauma päättyy*

Siitä oli nyt kuukausi aikaa. Hänellä oli edelleen hengitysvaikeuksia silloin tällöin, mutta kuin ihmeen kaupalla hän oli jäänyt henkiin sen jälkeen. Eikä se ollut jäänyt ainoaksi kerraksi. Paljon samankaltaista oli tapahtunut sen jälkeen. Yhtenä yönä hän oli herättänyt minut seisomasta sängyn vierestä. Hän sanoi, että olin seissyt siinä ainakin vartin silmät täysin auki, tuijottanut häntä liikahtamatta tai räpyttelemättä. En ollut kuullut mitään hänen sanoistaan, olin herännyt vasta yhtäkkisesti säpsähtäen.

Eräänä toisena yönä olimme molemmat heränneet ilman syytä. Olimme tunteneet, miten ilma pakeni huoneesta. Hetken kuluttua kumpikaan ei saanut henkeä. Olin yrittänyt avata ikkunaa, mutta se oli ollut kuin kiinni naulattu. Samaan aikaan hän oli riuhtonut kiinni pysyvää ovea. Hapenpuutteen paniikkia ei usko, ennen kuin sen kokee itse. Muistin edelleen, miten ajatukseni olivat muuttuneet vain verenpunaisiksi kivun tunteiksi. Jokainen hengenveto oli ollut vain tyhjäkäyntiä. Lopulta olimme jääneet paikoillemme ja vain tuijottaneet toisiamme. Ja yhtäkkiä ikkuna oli lävähtänyt auki lennättäen minut selälleen lattialle. Happi oli tullut huoneeseen juuri viime hetkellä.

-Mulla on kyllä kokemusta tämänkaltaisista tapauksista. Kerran olin Floridassa ja siellä oli talo jossa...

Ehkä hän todella voisi auttaa meitä. Meistä kumpikaan ei enää tiennyt, mitä tehdä tai missä voisimme olla turvassa. Toivoin sitä todella. 

____________________________

pieni kauhupätkä pitkästä aikaa ;) toivottavasti miellytti, vaikka rakenne oli tällä kertaa aika tavanomainen. kauhua on kiva kirjoittaa, vaikka usein tuntuukin, että sen suhteen kaikki hyvät ideat on jo käytetty elokuvissa :D 

kommentoikaahan paljon näin vappuviikonlopun kunniaksi, jos kommentteja tulee paljon, saatan julkaista seuraavan oneshotin vaikka heti huomenna ;)

xx eve