OneShots 1 (in Finnish)

No good in angels/Liam (29)

*sain tuossa jokunen viikko sitten mielenkiintoisen pyynnön historiaan sijoittuvasta oneshotista. tässäpä pyyntö toteutettuna. tämä pätkä sijoittuu jonnekin ehkä 1300-1400 -lukujen suunnalle ja toivon, että olen onnistunut toiveen toteuttamisessa edes jotenkuten.

tässäkin näkökulma on periaatteessa vapaa, voitte kuvitella päähenkilön/käytetyn näkökulman paikalle kenet tahansa*

Palvelija repi korsettini nyörejä yhä kireämmälle. Puristin käsiäni nyrkkiin ja hampaitani yhteen. Toinen palvelija puuteroi otsaani. En sinänsä halunnut koristautua niin typerää asiaa kuin julkisia hirttäjäisiä varten, mutta siitä ei voinut kieltäytyäkään. Suoristin pukuni valtavan leveää silkkihelmaa, joka löi kipeästi jalkoihin, kun pysähtyi äkillisesti kesken kävelemisen. Parasta oli se, etten välttämättä tarvinnut hienoimpia kenkiäni. Kukaan ei näkisi jalkojani helman alta kuitenkaan.

Vain hetken kuluttua istuin avoimissa hevoskärryissä muun perheeni kanssa. Isäni oli kuninkaan korkeimpia virkamiehiä, joten asemamme oli todella hyvä. Äitini oli oikeastaan ihan tavallinen käsityöläinen, mutta oli isäni mukana päässyt aateliston piireihin, mistä hän oli todella ylpeä. Veljeni sen sijaan oli epäkypsä torvelo. Sitä ei voinut sanoa sen paremmin. Hän oli monta vuotta minua nuorempi ja aivan liian äänekäs vuorokauden jokaisena tuntina. Nytkin hän huuteli jotain kadun varressa oleville pojille. Pyöräytin silmiäni liioitellusti.

Pian olimme hirttopaikalla, suurella aukiolla kaupungin keskellä. En jaksanut keskittyä kuuntelemaan, kun tuomarilta vaikuttava herra luetteli hirtettävien rikoksia. Tuijotin aukiolle kerääntyneitä ihmisiä ja aurinkoa, joka paistoi kumpupilvien keskeltä huumaavansiniseltä taivaalta.

Hirtettävät roistot talutettiin korkealle puiselle lavalle yksi kerrallaan. Ensimmäinen heistä oli jo melko vanhalta vaikuttava mies. Käänsin pääni pois, kuten yleensäkin, kun lava hänen jalkojensa alta vetäistiin sivuun ja köyden napakka narahdus kuului yllättävän hiljaisella aukiolla.

Seuraava hirtettävä sai minut pysähtymään täysin paikoilleni. Hän ei ollut varmaankaan juurikaan minua vanhempi ja hänen silmänsä näyttivät surullisilta. Hän näytti nöyrältä koiranpennulta seisoessaan hirttosilmukan alla kädet sidottuina. Pyöveli pujotti silmukan hänen kaulalleen ja oli juuri kiristämässä sitä, kun tapahtui jotain, mitä en ollut nähnyt koskaan ennen. Nuori mies sai yhdellä sidottujen käsiensä heilautuksella käteensä veitsen, jonka hän iski pyövelin vatsaan. Sitten hän pudottautui alas lavalta ja katosi juosten nopeammin kuin yksikään näkemäni viestinviejä.

Ja samalla tiesin, että minun oli juostava hänen peräänsä. En äkkivilkaisulla nähnyt perhettäni, parempi niin. Keksisin kyllä jonkin selityksen. Väkijoukko jäi kohisemaan, mutta kukaan ei näyttänyt uskaltavan lähteä miehen perään. Keräsin pukuni helmat käsiini ja juoksin niin kovaa kuin pääsin. Pujottelin ihmisten seassa ja pääsin lopulta sen kujan suulle, jolle hän oli paennut. Epäröin vain ohikiitävän hetken. Sitten jatkoin juoksua.

Äkkiä tajusin, mihin kuja johti. Se johti valtavaan puistomaiseen puutarhaan, joka ei kuulunut kenellekään eikä kukaan hoitanut sitä. Loistava piilopaikka, ainakin hetkeksi. Askelteni hakatessa vasten maapohjaisen kadun pintaa yritin keksiä, miksi edes olin lähtenyt miehen perään. Minusta oli vain tuntunut, että minun täytyy. Kuin joku olisi käskenyt. Toivoin, että saisin syyn selville kun tavoittaisin hänet.

Puutarhan reuna edessäni näytti pelottavammalta kuin ennen. Vaikka päivä oli poutainen, minun tuli kylmä. Koko pitkää heinää kasvavassa ryteikössä oli jotain uhkaavaa, jotain selittämätöntä, mikä pyysi pitämään välimatkaa, pysymään kaukana.

Silti astuin risujen läpi puutarhan korkeiden puiden varjostamaan maailmaan, joka tuntui todella olevan erillään muusta kaupungista. Toisessa ulottuvuudessa, kuin ohuin seinä olisi vedetty maailman ja tämän alueen väliin. Sitten näin hänet. Hän istui kivipaasilla selin minuun ja painoi käsillään päätään kohti polviaan. Otin vielä muutaman askeleen häntä kohti.

Hän kuuli minut ja kääntyi säikähtäneenä kohti. Hänellä oli edelleen veitsi kädessään. Ranteidensa köydet hän oli katkonut.

-Kuka sinä olet ja mitä teet täällä? En epäröi satuttaa, vaikka olet nainen.

Nostin käteni pystyyn. Olen aseeton, vaaraton. Rauha välillemme.

Hän laski puukkonsa alemmas, mutta piti sen silti iskuvalmiina.

-Jos et ole täällä pakottamassa takaisin, niin miksi sitten?

-Koska halusin.

Hän katsoi minua kummastuneena.

-Kuka haluaisi juosta murhaajan perään, jos ei ottaakseen kiinni?


Siihen minulla ei ollut vastausta. Tuijotin hänen suklaisiin silmiinsä, vaikka tiesin, että tuijotus saattoi olla myös epäkohtelias ele. Onneksi opettajattareni ei ollut näkemässä minua nyt. Tämä ei olisi hänestä lainkaan sopivaa. Koko tilanne olisi epäsopiva.

En voinut olla luomatta katsettani hänen vartaloonsa ja otsalle pudonneisiin hiuskiehkuroihin. Hän näytti enkelimäiseltä puutarhan puiden läpi siivilöityvässä vihertävässä valossa. Otin pari askelta lähemmäs häntä.

-En ikinä ole nähnyt, että joku karkaa noin taidokkaasti hirttäjäispaikalta, joten pakko oli nähdä, kuka se oikein oli.

-No, kukas minä sitten olen?

Tajusin ehkä sekunnin liian myöhään, että se oli selvää flirttailua. Olin jo vastaamassa jotain typerää, mutta punaistuin vastaamisen sijasta. Hän hymyili hieman. En voinut olla ihailematta häntä. Hänessä oli jotain, mikä sai minut uskomaan ensisilmäyksellä rakastumiseen. Viimein hän antoi puukkokäden laskeutua rennosti hänen kylkeään vasten.

Minun täytyi myöntää, että en todella pitänyt enkeleistä. En ihmisinä, mutta en myöskään henkiolentoina. Joten ehkä siksi hän miellytti minua niin kovin.

Hän oli huomaamattani astellut ihan eteeni. Hän oli paljon minua pidempi, joten katsoin häntä reilusti ylöspäin. Hän kohotti leukaani kädellään. Olin aina ollut arka kosketuksen suhteen, mutta olin tottunut sietämään ja sopeutumaan kaikkeen. En siis antanut itseni ahdistua.

Hän laski kasvonsa lähemmäs omiani. Samalla hän yhdisti huulemme. Ajatukseni vaikenivat ja tunsin väreilyn ilmassa.

Samalla hetkellä jostain kuului kovaäänistä puhetta. Ja juuri silloin puutarhaa reunustavan risukon läpi työntyi joukko kaupungin palveluksessa toimivia virkamiehiä.

Hän irrottautui suudelmastamme ja käänsi minut eteensä.

-Hän on panttivankini, ja teidän on päästettävä meidät lähtemään kaikessa rauhassa tai hän kuolee tähän paikkaan.

_____________________________

ensinnäkin, tätä oli jännä kirjoittaa, koska eri aikakaudelle siirtyminen on aina vähän kerronnaltaan vaativampaa, kun on niin monenlaista erityishuomioitavaa. tätä teemaa voisin kyllä soveltaa joskus vaikka enemmänkin :) 

julkaisin tämän nopeasti, koska halusin kuulla mielipiteitä siitä, onnistuinko tässä lainkaan. haluaisin ehdottomasti kuulla, että siirsikö tämä teidät tuolle aikakaudelle vai kuulostiko vain oudolta, koska yritin kovasti luoda vanhahtavaa tunnelmaa ihan sitten vaikka elokuvallisten keinojen kautta ;) 

jälleen kerran toivon lisää "juttu"ideoita, biiseistä parikin pätkää on tällä hetkellä työn alla, julkaisen ihan piakkoin :) 

xx eve