OneShots 1 (in Finnish)

Viiltoja (57)

Tuuli tarttui hiuksiini, siirteli niitä kuin aaltoilevin liikkein tanssivia hahmoja. Oloni oli turvallinen, jopa rauhallinen. En tiedä, olisiko minusta pitänyt tuntua pahalta. Ehkä olisi. Illan valo oli kaunis. Uskomattoman kaunis. En aina jaksanut uskoa luontoa todelliseksi asiaksi, niin unenomaisen kuvan se joskus todellisuudesta piirsi. Taivaan väri liukui jäisen sinisestä pehmeään persikan sävyyn. Lepuutin silmiäni hieman horisontin yläpuolella, horisontin näin juuri sopivasti kahden kerrostalon välistä. Linnut olivat hiljaa. Liikenne ei ollut. Se oli hiljaa vain omissa ajatuksissani. Siellä en saattanut kuulla vihaisia tööttäyksiä ja roimia kaasutuksia.

Äkkiä minua häiritsi uskomattoman paljon lintujen hiljaisuus. Sen ei pitäisi häiritä, linnut eivät pitäneet itsestään suurta ääntä iltaisin. Vai kuvittelinko vain? Minua pelotti. Jokin pelotti. Pelko jostain, mikä oli vielä edessäpäin. Äkkiä muistin kuin välähdyksenä unen, jonka olin nähnyt aiemmin. Olin kävellyt reunalla. En ollut silloinkaan kyennyt keksimään, minkälaisella reunalla kävelin, enkä keksinyt sitä nytkään. Unessa oli ollut vain se reuna, olin tiennyt sen pienen unenpalasen aikana, että sen reunan yli johtava pudotus ei olisi pieni. Olin kävellyt reunaa pitkin, siirtänyt kantapään varpaiden eteen. Puolet jalkaterästäni oli ollut reunan yli. Silti en ollut horjunut lainkaan. Olin vain levittänyt käsiäni sivuilleni ja tuijottanut suoraan eteenpäin. Siihen uni oli loppunut, täysin ilman syytä.

Tietysti halusin vetää ilmiselviä viivoja ja ajatella reunan unimaailman vertauksena suoraan omaan elämääni. En kuitenkaan tuntenut olevani reunalla elämässäni. Olin ylittänyt reunan jo ajat sitten. Oli nyt siinä tilassa, jonka näki lähes jokaisessa animaatioelokuvassa. Kävelin ilmassa muutaman askeleen ennen pudotusta. Yritin pitää ajatukseni mahdollisimman selkeinä, ehkä tiedostamattani estää itseäni tekemästä mitään radikaalia.

Puristin käteni nyrkkiin. Hengitin sisään. Avasin sormeni niin suoriksi kuin ne taipuivat. Hengitin ulos pitkänä puuskahduksena. Sitten ajattelin taas häntä. Olin halunnut unohtaa hänet, olin onnistunutkin siinä jo monen vuoden ajan. Ja silti, siinä hän nyt seisoi, edessäni ajatuksissani. Hänen kuvansa oli veitsentarkka, pienten hetkien ajan olin takuuvarma, että hän nyt todella seisoi edessäni. Mutta eihän hän seisonut. Edessäni seisoi vain eläväksi kuviteltu kerros ilmaa.

Olisi ollut hienoa voida mielessään listata kaikki ne tunteet, jotka tunsin ajatellessani häntä pitkästä aikaa, mutta todellisuudessa tunteiden sekamelska oli niin yhtenäinen, etten osannut pilkkoa sitä paloiksi. Ehkä olin ollut hänelle, sinulle, juuri sellainen hieman ärsyttävä kaveri, joka kuvitteli olevansa enemmänkin kuin kaveri. Ei, se oli kuitenkin ollut aitoa, mutta vain hetken. Kiitin onneani, etten ollut nähnyt sinua moneen vuoteen. En olisi ehkä osannut reagoida. Osasin helposti kuvitella, miten menisin totaaliseen lukkoon, kun näkisin kasvosi kaupassa tai kadulla. Kuvittelin, miten ihmiset törmäilisivät minuun äkkipysähdyksestäni johtuen ja katsoisivat ilkeästi. Miten minä en edes kiinnittäisi huomiota.

Käteni tekivät edelleen samaa liikettä; nyrkkiin, ojennus, nyrkkiin, ojennus. Kuin pakkoliike. Päässäni soiva pianomelodia kulki aaltoillen. Ylös, alas, nopeita liikkeitä koskettimilla. Tunnistin sävelmän helposti, mutta en keksinyt sille nimeä, vaikka miten mietin. Kappale kuitenkin muistutti minua sinusta. Ehkä sinä olit soittanut sen minulle joskus, lähettänyt minulle linkin hyviin versioihin. Ja minä olin nostanut kuulokkeet korvilleni ja kuunnellut. Säätänyt äänenvoimakkuuden oikeaksi, kääntynyt selälleni sängylle, ehkä sulkenut silmäni, jättänyt maailmaan vain musiikin ja pimeyden, antanut sävelten luoda maailman ympärilleni uudelleen. Äkkiä kaipasin lähes pakonomaisesti kuulokkeita korvilleni.

Sinä olit ollut parempaa kuin kuulokkeiden melunvaimennus. Olit vaimentanut kokonaisen maailman ympäriltäni. Sen hetken ajan olimme tunteneet toisemme läpikotaisin. Ei salaisuuksia, ei sellaisiakaan, joiden kertominen teki kipeää. Tottakai sinä tiesit minusta kaiken. Myös sen, mitä tein itselleni. Kerran olit tullut kotiin yllättäen, äänettömästi. Olit tarttunut käsivarteeni, et kuitenkaan ottanut terää kädestäni, annoit sen olla siinä, kyynärvarteni sisäpinnalla. Sitten sait keskittymiseni kääntymään itseesi.

Sanoit, että jos halusin viiltää, minun pitäisi viiltää sinun kättäsi. Että se oli ainoa tapa juuri tällä hetkellä. Asetit oman kätesi minun käteni viereen. Sanoin, etten voisi koskaan tehdä niin sinulle. Ja ennen kuin ehdin edes lauseeni loppuun, tajusin, mitä tarkoitit. Että juuri siltä se sinustakin tuntui. Kipu oli sama molemmille, vaikka sen piti olla vain minun kipuani. Silloin olimme istuneet pitkään kylpyhuoneen lattialla, sinun kätesi olivat olleet minun ympärilläni, minä olin edelleen puristanut partaterän reunaa sormieni välissä, vaikka olin ollut varma, etten tarvitsisi sitä. En koskenut teriin kahteen vuoteen sen jälkeen, vaikka sinä olit jo silloin poissa.

Palautin itseni takaisin siihen paikkaan, josta olin katsonut taivaan värileikkiä. En todellisuudessa ollut siinä, todellisuudessa en enää nähnyt taivasta, oli se minkä värinen tahansa. Olin valkeassa kylpyhuoneessa, olin ollut koko ajan, ja liotin sormiani kylpyvedessä. Se oli juuri sopivaa. Pudotin kylpytakin yltäni kasaksi kostealle lattialle ja astuin ammeeseen. Suoristin jalkani ja nojasin niskani vasten ammeen reunaa. Lämmin vesi ympärilläni tuntui lohdulliselta. Kurotin kohti ammeen yläpuolella olevaa pientä hyllyä ja löysin ilman pientäkään vilkaisua sen, mitä etsin. Otin purkin käteeni ja pyöräyttelin sitä pari kertaa.

En halunnut enää ajatella yhtään typerää ajatusta, halusin niiden viimein hiljenevän. Kopistin purkista muutaman tabletin kädelleni. Seitsemän. Avasin suuni ja löin kämmeneni sitä vasten singoten tabletit kielelleni. Niiden nieleminen ei ollut niin vaikeaa kuin olin arvellut. Annoin purkin pudota kädestäni ammeen veteen. Ei sillä ollut nyt enää väliä. Nojasin pääni takaisin vasten ammeen reunaa. En kuullut mitään. Se oli tavallaan ahdistavaa. Olisin halunnut kuulla jotain muuta kuin päässäni soivan pianokappaleen.

Päästin pääni liukumaan hiljaa ammeen reunaa alaspäin. Lopulta ainoastaan nenäni ja silmäni olivat veden yläpuolella. Äkkiä en ollut enää varma, olinko päättänyt liukumisesta itse vai olivatko lihakseni vain alkaneet viimein reagoida. Äkkiä minusta tuntui, kuin olisin nukahtanut ja herännyt juuri. Olo tuntui raukealta, sydämen syke tuntui joka raajassa hitaana ja painostavana. En halunnut tätä enää, mutta nyt en voinut enää palata taaksepäin. Tajuntani tuntui hataralta, enkä ehtinyt kuin tajuta olevani menettämäisilläni sen, kun vedin jo vettä keuhkoihini ja aloin yskiä voimattomasti. Kasvoni painuivat veden alle ja pienen välähdyksen ajan ehdin nähdä valkoisen katon veden kalvon läpi.

__________________________

tämän oneshotin idean synnystä en oikeastaan tiedä, tavallaan tämä vastaa jonkun teistä lähettämää pyyntöä "oneshotista jossa joku kuolee" mutta uskon että kirjoitan siitä ideasta vielä uudestaankin. kuitenkin kirjoitustyyli, josta yritin tehdä tässä pätkässä erilaisen kuin normaalisti, on erään vasta lukemani kirjan inspiroima. vanha kunnon kirjasto on tarinankertojalle kyllä se paras aarreaitta :) 

toivottavasti tykkäätte tästä, muistakaa kertoa rohkeasti mielipiteenne tästä ! 

xx eve