OneShots 1 (in Finnish)

Virta vei pois sun luota / Michael&Luke (50)

Michaelin näkökulma

Seisoimme vastakkain, Luke ja minä. Seisoimme kalliolla, joka oli ollut tapaamispaikkamme kauan sitten. Tiemme tähän pisteeseen ei ollut koskaan ollut helppo, olimme joutuneet taistelemaan kymmeniä kertoja, saaneet sydämiimme kipeitä sirpaleita, jotka raastoivat siellä edelleen silloin tällöin. Ainakin minua.

Tuuli tarttui tällä hetkellä vaaleisiin hiuksiini ja yritti pörröttää niitä parhaansa mukaan. Luke katseli maahan, minä katselin häntä.

Luken näkökulma

Tässäkö se oli? Lähtisin tuosta vain, jättäisin karkeat hyvästit ja kääntäisin selkäni? En yhtäkkiä tunnistanut itseäni. Käänsin katseeni kallion karheanharmaasta pinnasta ja katsoin puiden yli järvelle. Se oli yhtä suuri ja mahtava kuin muistinkin. Tuuli kulki juosten kallion yli ja liikutteli puita mennessään. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, mutta paiste ei tuntunut polttavalta. Silti halusin auringon nopeasti pois taivaalta. Sää oli liian kaunis, en tiedä enää, miten voisin vain lähteä.

Vaikka olin suunnitellut tätä, lähtöäni, tuhannet kerrat, se ei enää tuntunutkaan yhtään helpolta. Tunsin nyyhkytyksen kertyvän kuristavaksi kouraksi kaulalleni. En saanut itkeä. En. Vain. Voinut. Itkeä. Kovistelin itseäni. Ajattelin, miten voisin vielä perua kaiken. Uuden opiskelupaikan, uuden asunnon, koko "uuden elämän", jonka olin arvellut tekevän vain hyvää.

Michaelin näkökulma

Pahinta tässä kaikessa oli se, että olimme jo sanoneet kaiken. Heti, kun olimme tulleet tänne ja tavanneet toisemme sovittuun aikaan, olimme puhuneet suumme puhtaiksi. Tai esittäneet tekevämme niin. Kumpikaan ei kehdannut paljastaa kaikkea, mitä ajatteli. En ainakaan minä. Olin sanonut vain maltillisia kohteliaisuuksia, tietysti kertonut myös rakastavani, mutta en tosissani. En tavalla, jota tässä tilanteessa vaadittaisiin. Meistä kumpikaan ei kyennyt kaukosuhteeseen, joten olimme päätyneet tähän ratkaisuun yhdessä. Minulla ei enää ollut tästä edes mielipidettä, olin täysin turta.

Luke kurotti kättään varovasti eteenpäin ja tarttui käteeni. Hänen otteensa oli jämäkkä ja samaan aikaan hellä. Hänen peukalonsa siveli kämmenselkääni. Hän katsoi minua silmiin, mutta vain pienen hetken. Hänen silmiensä sininen oli yhtä lämmin kuin taivaalla lipuvien satunnaisten pilvien reunat. Odotin viimeistä suudelmaa.

Luken näkökulma

Katsoimme toisiamme ja sitten taas emme katsoneet. Minä olin yleensä se, joka rikkoi katsekontaktin. Yritin estää häntä näkemästä kyyneleitä, jotka kertyivät väkisin silmiini. Suljin silmäni ja nostin toisen käteni hänen niskaansa, kuljetin sormiani kohdassa, johon hänen hiuksensa loppuvat ja josta niska alkaa. Vein kasvoni ihan lähelle hänen kasvojaan, huulemme olivat vain millien päässä toisistaan. Tunsin hänen hengityksensä ja hän tunsin minun.

Kun karkaan sä kotiin ohjaat

Ääripäitä, mut mä palaan sun luo

Ja lyön mun ankkurin pohjaan

Oota mua

Älä anna valon hiipua

Kun yöhön kaupungitkin katoaa

Ja aallot kallioihin lyö

Michaelin näkökulma

Yritin tuntea kaiken jotenkin paremmin, painaa kaiken mieleeni niin hyvin kuin pystyin. Tämä saattoi olla viimeinen kerta, kun näin hänet. Ja tämä oli viimeinen kerta kun kosketimme toisiamme tällä tavalla. En antanut itseni itkeä kesken suudelman, vaan painauduin lujemmin häntä vasten, puristin hänen kättään kädessäni kovemmin.

Kun kumpikaan meistä ei saanut enää henkeä, hän vetäytyi varoen kauemmas minusta ja kääntyi ympäri. Hän jäi sekunneiksi seisomaan selin minuun. Hän vilkaisi nopeasti olkansa yli, hymyili puolittain. Hänen poskillaan oli kyynelten piirtämiä uomia.

Sitten hän otti ensimmäisen askeleen. Toisen. Kolmannen. Välimatkamme kasvoi koko ajan. Halusin juosta hänen peräänsä, mutta tiesin, ettei se enää auttaisi. Joten seisoin siinä, paljaalla kalliolla, ja tunsin sydämeni murtuvan rinnassani ensin kahtia, sitten pienemmiksi paloiksi. Tiesin, ettei mikään voisi koskaan tuntua samalta kuin hän oli tuntunut.

Hänen paitansa selkä etääntyi koko ajan, katosi lopulta varjoisten puiden sekaan. En enää estänyt itseäni. Taivuin kaksinkerroin ja nostin käteni kasvoilleni. Itku ei tullut, se jäi pyörimään rintakehään.

En tiedä, kauanko lopulta olin siinä, polvilleni lysähtäneenä keskellä hiljaista, autiota kalliota. Lopulta nousin. Pääni tuntui samalta kuin pitkiltä unilta heräämisen jälkeen. Tajusin olevani hereillä, mutta en tajunnut, että asiat, joita tein, olivat todellisia. Kävelin. Juoksin.

Ryntäsin metsän läpi välittämättä oksista, jotka repivät verinaarmuja käsiini. Tiesin, minne olin menossa, mutta en halunnut myöntää sitä edes itselleni. Näin edessäni vain Luken loittonevan selän ja itkuiset kasvot. Miksi kaiken piti olla näin epäreilua?

Pysähdyin kuin seinään. Metsä ympärilläni oli loppunut ja seisoin taas paljaalla kalliolla. Tämä kallio ei ollut samanlainen, tasainen auringonottopaikka kuin edellinen. Tämän reuna katkesi kuin joku olisi leikannut sen. Seisoin yllättävän lähellä reunaa. Tasasin hengitystäni ja katselin alas. Vesi liikkui hiljaa, rauhallisesti ja kimalteli hieman auringon leikkiessä laineiden kaarevilla pinnoilla. Matkaa alas ei ollut valtavasti, mutta minua huimasi silti hieman katsoessani alaspäin.

Kerran olimme käyneet täällä hänen kanssaan. Istuneet ja roikottaneet jalkojamme reunan yli. Sitten olimme suudelleet. Olimme istuneet auringonlaskuun saakka, maanneet selällämme kallion päällä ja katselleet taivasta.

Katselin edelleen alas. Käänsin selkäni jyrkänteelle ja katselin vuorostani metsään. Jostain syystä odotin näkeväni siellä ihmishahmon. Luken hahmon. Halusin nähdä hänet, vaikka tiesin, ettei hän tulisi takaisin.

Rintaani puristi ja tiesin, että se puristava tunne tulisi säilymään kauan. En halunnut ajatella enempää. Halusin vain ajatella jotain kaunista. Luke, jos vain kuulisit ajatukseni, rakastan sinua. Älä unohda mua, minäkään en halua unohtaa sua.

Tunnustelin maata kantapäideni alla. Tunsin reunan selvästi. Levitin käteni sivuille ja kaaduin taaksepäin.

Tältä siis tuntui lentää. Pudotus tuntui huutavana suhinana korvissa, metsä ja kallion reuna jäivät korkealle yläpuolelleni. Samalla kaikki ympäriltäni hiljeni ja veden kalvo ilmestyi minun ja taivaan välille. Tunsin, miten upposin pohjaan asti ja kosketin kipeästi suurta kivenmurikkaa siellä. Veden virtaus otti minut kernaasti mukaansa, keinutti hiljaa. Vedin keuhkoni täyteen vettä ja suljin silmäni. 

_____________________________

tässä jälleen yhdestä toiveesta kirjoitettu pätkä :) tähän käytin itsenikin yllättäen suomenkielistä biisiä, joka on siis Elastinen - Oota mua ft. Johanna Kurkela

toivottavasti tykkäätte tästä, vaikka aihe on jälleen kerran (näköjään mulle tyypillisesti) aika raskas. kertokaa ihmeessä mielipiteenne tästä, jatkan toiveiden toteuttamista entiseen tahtiin, voitte ihmeessä kertoa lisääkin, toiveita on tosi kiinnostavaa lukea ja vielä kiinnostavampaa niistä on kirjoittaa. on tosi hienoa yrittää uppoutua idean lähettäjän omaan maailmaan ja miettiä, minkälaista tunnelmaa idean taustalle on haluttu. 

taas tämä menee liian pitkäksi selitykseksi, nähdään seuraavan oneshotin parissa !

xx eve