OneShots 1 (in Finnish)

i want to change it. (87)

Aamu oli ollut hitaampi kuin koskaan. Olin huono aamuihminen, mikä todennäköisesti johtui siitä että olin uskomattoman huono nukkuja. En muistanut, milloin olisin viimeksi nukkunut pitkät ja hyvät yöunet. Paitsi muistin sittenkin. Entinen luokkakaverini oli täyttänyt pyöreitä vuosia pari vuotta sitten, kutsunut minut juhliinsa ja pitänyt siellä baarin auki omaan piikkiinsä. Muistin juominen oli tehokas keino saada itsensä nukahtamaan, mutta enää kolmekymppisenä seuraava päivä ei ollut niin kaunis ja naurettava kuin nuoruuden huumassa. En siis nukkunut useinkaan hyvin.

Istuin keittiöni pikkuruisen saarekkeen ääressä tukka pystyssä, ylläni boksereiden lisäksi ainoastaan aamutakki, ja pitelin kädessäni ajat sitten korvansa menettänyttä kahvimukia, jota ilman aamuni olisivat vieläkin harmaampia. Kupin kyljessä oli joskus lukenut jokin hauska toivotus, mutta astianpesukone oli huolehtinut sen pois päiväjärjestyksestä jo ajat sitten. Jäljellä oli vain häivähdyksiä eri värisistä kirjaimista ja muista koristekuvioista, joita kupissa oli sen nuoruusvuosina ollut. Katselin Lontoon harmaata säätä ja laskin, montako sadepisaran piirtämää jokea keittiön ikkunalasissa oli. Ikkunalaudalla nuokkui hädin tuskin elossa oleva basilikani. Kun siskoni oli tuonut sen minulle, olin pyhästi luvannut pitää sen elossa, mutta siinä se nyt oli, ruskean ja keltaisen kirjavana katsellen sadesäätä ulkona vähintään yhtä apeana kuin minäkin.

Ryystin kahvia ja riiputin jalkojani baarituolilta niin, että sain toisen aamutossuistani putoamaan pehmeästi lattialle. Kipristin varpaitani. Kurotin saarekkeen toiseen päähän ottaakseni päivän lehden. Tuskin tälläkään kertaa pääsisin sarjakuvasivua pidemmälle, mutta voisin yrittää. Mikään ei ollut niin pitkästyttävää kuin päivänpolttavat uutiset silloin, kun ei ollut mitään oikeasti tärkeää uutisoitavaa. Tietääkseni nyt ei ollut. Selasin lehteä umpimähkään kiinnostumatta mistään.

Kun ovikello soi, en ensin ymmärtänyt kuulleeni sen oikeasti. Yritin keksiä kaikenlaisia omituisia selityksiä sille, miksi alitajuntani yhtäkkiä soitti minulle oman ovikelloni äänen aamuyhdeksältä lauantaiaamuna. Lopulta ymmärsin, että minun olisi mentävä avaamaan, ja havahdutin itseni horroksestani pöydän ääressä.

Vasta kun seisoin ovella ja tartuin kahvaan, tajusin että jalassani oli edelleen vain yksi aamutossu, ja että tukkani sojotti edelleen pystyssä päälaella. Nyt oli myöhäistä perääntyä. Avasin oven ja kohtasin säkenöivän siniset silmät katsomassa minua ihaillen. Katsoin naista hiljaa liian pitkään, koska minusta tuntui, että tunsin hänet, mutta silti hän näytti vieraalta. Kelasin mielessäni jokaiset sukujuhlat, jotka saatoin muistaa, mutta en yhdistänyt häntä yksiinkään niistä. Hän rikkoi hiljaisuuden.

"Mä menen suoraan asiaan. Sä olet mun suosikkihahmo, ja mä tiedän miten sun tarina päättyy. Siksi mä oon täällä, mä haluan muuttaa sen."

Arvasin, että kasvoni paljastivat, mitä todella ajattelin, koska katsoi minua erikoisella ilmeellä. Samalla minä tajusin. Unettomuuden lisäksi kirjat olivat parhaita ystäviäni. Oli helpompaa napsauttaa lukulamppu päälle ja avata kirja kuin maata tuskastuneena sängyssä odottamassa unta, jota ei koskaan tulisi. Olin lukenut oikeastaan kaiken, mitä lähin kirjastoni tarjosi, enkä ollut erityisen nirso kirjojeni suhteen. Mutta yli kaiken pidin rikosromaaneista, joissa kulloistakin mysteeriä höystettiin psykologisella jännityksellä ja ripauksella arjen romantiikkaa.

Ja jumalauta, siinä hän nyt seisoi, nuori, päättäväinen ja nopeaälyinen rikostutkija, Nora Stanton, kuin suoraan kirjan sivulta kiivenneenä. Minusta tuntui, että elämäni oli juuri lävistänyt sen neljännen seinän, jonka tv-sarjoissa täyttävät kuvaajat ja ohjaajat kalustoineen. Vaikka olin varma, että tämä oli joko unta, huonoa pilaa tai ihan vain houretta, siirryin ovelta päästääkseni hänet sisään. En ollut edelleenkään sanonut sanaakaan ensimmäisenä murahdetun tervehdyksen lisäksi.

Hän käveli kapeasta eteisestäni suoraan olohuoneeseen, kuin olisi käynyt luonani ennenkin. Minusta alkoi tuntua, että jotain pahaa tapahtuisi pian, koska tämä oli liian outoa edes uneksi. Kävelin hänen perässään silmät selällään ja yritin todistella itselleni, että saisin selityksen tälle.

Hän istui sohvalle tavalla, jolla hänen hahmonsa kirjoissakin toimi; nosti toisen jalkansa toisen yli, ja laski sitten kätensä polvelleen kääntyen samalla katsomaan minua. Seisoin ensin typeränä olohuoneen oviaukossa ja olin kiusallisen tietoinen siitä, että ylläni oli ainoastaan aamutakki, ja paljas rintani näkyi sen kaula-aukosta hyvin selvästi. Kirsikkana kakun päällä yksi aamutossu, jonka viimein tajusin potkaista jalastani tuolin alle. Istuin nojatuoliin käytännössä häntä vastapäätä ja katsoin häntä suu auki. Yhtäkkiä näin myös hänen kasvoissaan samankaltaista epäuskoisuutta.

"Mitä... ihmettä tämä on", sain sanottua. Hän hieroi toisella kädellään niskaansa, ehkä vaivautuneena, ehkä muuten vain. Hän veti kuuluvasti henkeä. Selvästi tulossa pitkä tarina. Olin valmis kuulemaan ja nielemään minkä tahansa selityksen.

"Kun mulle tuli mahdollisuus päästä... läpi, mä päätin kokeilla. Mä olen lukenut sun kirjan moneen kertaan ja mä... Mä ajattelin tehdä sen, minkä voin. Vaikka sun tarinassa ei ehkä tapahdu samanlaisia asioita kuin supersankaritarinoissa tai muissa, mä en silti halua, että sä joudut kokemaan sen yksinäisyyden, mikä sulle on kirjoitettu. Joten mä ajattelin edes katsoa, voinko mä tehdä mitään."

"Siis mistä kirjasta tässä puhutaan? Mä kuitenkin olen lukenut kirjoja, joissa sinä ratkaiset rikoksia milloin kenenkin kanssa", sopotin ihmeissäni, ilman minkäänlaista järjenjuoksua tai kriittisen ajattelun hiventä. Olimmeko me molemmat toisillemme fiktiivisiä hahmoja?

"Niin, mun arki on mysteerien ratkomista, mutta sulla se on kamppailua siitä, miten kauan voi selvitä ilman muita ihmisiä. Sä käyt töissä, mutta onnistut siitä huolimatta olemaan yksin jokainen ilta ja jokainen aamu. Ja sun kirjassa myös sun tarina päättyy niin. Sä olet yksin, ja jäät yksin. Kukaan ei..." Hän jätti kertomisen kesken, ehkä ymmärsi säästää minut yksityiskohdilta. Olin jo ehtinyt kehittää useita skenaarioita lauseen jatkosta.

Vastaavasti tiesin kyllä, mitä hänen hahmolleen tapahtui sarjan viimeisessä kirjassa. Hän ei todellakaan ollut yksin, mutta ei hänenkään tarinansa kaunista päätöstä saanut. Mutristin suutani, kun vain ajattelinkin sen kirjan viimeisiä rivejä. En aikonut kertoa siitä hänelle.

Katsoin häntä edelleen tavalla, jolla katsotaan paahtoleivän pintaan ilmestynyttä kuvaa Jeesuksesta, ja minun teki mieli mennä koskettamaan häntä vain varmistuakseni, etten ollut höystänyt kahviani rotanmyrkyllä. Saatoinhan helposti istua edelleen keittiössä, kurkku turvonneena, naama punaisena ja silmät lasittuneina, hallusinaation kourissa viimeisinä tietoisuuden hetkinäni. Pudistin päätäni, kylläkin vain itselleni.

"Mitä sille voi edes tehdä? Siis... Miten sitä tarinaa voi muuttaa?" kysyin aidosti ihmetellen, kuin pieni lapsi. Hän katseli ympärilleen, tuntui ihastelevan jokaista esinettä kodissani. Jos hän oli lukenut minusta kirjan, oli hän varmasti nähnyt olohuoneeni useita kertoja sielunsa silmin. Olikohan sohva hänestä eri värinen tai huonekalujen mittasuhteet vääränlaisia verrattuna siihen, miten hän oli kaiken tapahtumia lukiessaan kuvitellut?

"Tarinaa voi varmasti muuttaa monellakin tavalla. Sen perusteella, mitä mä tiedän, yksi keino on tehdä jotain todella radikaalia. Ja ehkä se on oikea keino, varsinkin, kun mä en tiedä, miten mä pääsisin täältä takaisin kotiin." En kysynyt häneltä, mitä hän oikeastaan tarkoitti kodilla, koska en ollut varma halusinko tietää. Hahmottelin mielessäni jonkin toisen universumin, toisen todellisuuden omamme vierelle. Ehkä siellä olivat kaikki ne, jotka olivat meille täällä fiktiota. Olikohan supersankarius tai yli-inhimillisyys heille arkipäivää? Ehkä oli vieläkin useampia vastaavia todellisuuksia, oma jokaiselle genrelle... Pudistin taas päätäni itselleni.

Hän nousi sohvalta, pöyhi kuopalle nojaamaansa sohvatyynyä. Hän kiersi sohvapöydän ja käveli suoraan eteeni. Hän katsoi minua, ja hänen katseensa oli juuri niin terävä kuin silloin, kun hän kirjoissaan kuulusteli todistajista sitä, joka ei paljastanut ihan kaikkea. Kun hän äkkiä kosketti käsivarttani, odotin säpsähtäväni hereille tai tuntevani äkillisen pudotuksen tunteen, mutta mitään outoa ei tapahtunut. Tunsin hänen sormenpäänsä kyynärvarrellani kevyenä, mutta todellisena kosketuksena.

Ennen kuin edes ehdin arvioida jännitettä välillämme, hän kumartui suutelemaan minua.