OneShots 1 (in Finnish)

Onnea (85)

M & J. Niin luki niissä vinoissa, sydämenmuotoisissa kylteissä teiden varsilla, jokaiseen ilmansuuntaan juhlapaikaltamme. Vaaleanpunaiset nauhat liehuivat tuulessa, riisit kohosivat ilmaan hurraa-huutojen saattelemina. Hymyilimme. Suutelimme. Loputtomat onnentoivotukset kietoivat meitä yhteen, pakottivat hymyä kasvoille. Samana iltana istuin juhlapaikan takaportailla valkoinen mekko reisille nostettuna, tumppasin tupakkaa sukkahousujen peittämillä varpaillani ja revin pinnejä kampauksestani. Ne ropisivat portaille kuin rakeet. Sinä olit jäänyt vielä sisälle.

Myöhemmin toit meille viimeisen kuohuviinipullon, joka oli jäänyt pöydälle lämpimään. Laseja ei ollut, joten joimme pullosta vuorotellen, mietimme päivän kulkua. Kun olit soittanut taksin, vetäisit pullon kädestäni, joit ja nauroit. Katsoin sinua ja hymyilin.

Leivänpaahdin, yleiskone ja kristallilasit kannettiin hikiseen Etelä-Helsingin kaksioon, jonka näkymistä olimme ylpeämpiä kuin kukaan koskaan, ja äkkiä en enää tiennyt mitään. Sinä olit vieras, minäkin olin vieras. Kaikki oli tähdännyt tähän, eikä enää ollut mitään. Oli kattohuoneisto, sinun työsi ja omien häidemme kutsu yöpöydän laatikossa kuin muistuttamassa kaikesta siitä, mihin olimme sitoutuneet.

Ja äkkiä minä makasin keittiön lattialla, tunsin edelleen sinun kätesi vasten poskiluutani. Piileksin varjoissa monta päivää, kasvot mustan ja purppuran kirjavina. Sinä tuijotit ja kysyit kaikkea minusta yhä uudelleen. Ei ollut ketään, jolle kertoa, eikä tyhjyyttä, johon huutaa. Sinä et vain etääntynyt minusta, sinä muutuit mielessäni sumuksi, epäselväksi ja tunnistamattomaksi objektiksi.

Kun painoin taas käteni vasten takaraivoani ja tunsin kostean veren, pakkasin laukun ja kävelin ulos ovesta. Päässä kohisi, en tiennyt mitä oikeastaan tein. Puristin laukun remmejä istuessani lentokentän terminaalissa. En osannut mennä kahvilaan, en ravintolaan. Maistoin suussani alkoholin, minkä tahansa sellaisen.

Muutaman tunnin päästä laskeuduin jonnekin, kaukana kaikesta. Suljin puhelimen, jätin sen hotelliin, enkä tiennyt sinusta mitään moneen päivään. Tiesin, että minun oli palattava, ja ehkä halusinkin niin. Kun palasin, kaikki oli taas hetken kaikkien niiden onnentoivotusten arvoista. Sinä painauduit minua vasten, olit huolissasi ja helpottunut.

Nyt seisoin taas eteisessä matkalaukku kädessäni. Pitikö kaiken olla näin vaikeaa? Täytyikö kaikkien muidenkin purra hammasta selvitäkseen jokaisesta päivästä, vai oliko jokainen päivä riisisadetta ja hääkampauksen purkamista kuoharilasi kädessä? Bussissa istuin kaikkien muiden joukossa aurinkolasit silmilläni. Nyt oli lokakuu ja uskomattoman pimeää. Bussi oli täynnä, kaikki lähtivät syyslomalle mukanaan se pieni ja täydellinen perheen idylli. Minulla oli mukana vain kolkko syksy ja se käteinen, jonka olin saanut sinulta piilotettua matkalaukkuni sivutaskuun.

Sinä epäilit, kiertelit, kyttäsit ja painoit minut milloin seinään, milloin lattiaan. Ja silti kaikille muille olimme se onnen kulissi, joka edusti häävalssin esitettyä kepeyttä ja kykyä elää niin kuin itse haluaa. Jotenkin uskoin tuohon kulissiin itsekin, ja luulin jokaisen lähtöni jälkeen, että palatessani vastassani olisi joku muu. Halusin sen version sinusta, joka oli päässäni kirjoittanut meille täysin erilaista tarinaa koko tämän ajan.

Aamun valjussa hämärässä astuin terminaaliin ja kävelin tiskille. Nostin aurinkolasit hiuksiini, katsoin häntä. Hänen kasvoillaan oli surumielinen hymy. Miten hän sattuikin aina olemaan paikalla kun minä olin täällä? "Lähetä mut ihan minne vaan", sanoin hänelle ja laskin kyynärpääni tiskille. Kun hän työnsi paperisen lipun käteeni, hänen sormensa koskettivat minua ehkä aavistuksen liian pitkään. Katseemme viipyivät toisissaan, eivät irronneet vaan venyivät liikkeidemme mukana. Vaikka en tuntenut häntä eikä hän minua, minusta tuntui että hän tiesi ja ymmärsi.