OneShots 1 (in Finnish)

my opposite/harry&louis (25)

Minun pimeyteni on tässä. Tässä paikassa ja tässä hetkessä. New Yorkin keskustassa, pimeässä kadunkulmauksessa ja kello neljältä aamulla. Tuijotin ohi kulkevia autoja ja lopulta niiden liike alkoi muodostaa vain värikkäitä valojuovia näkökentässäni.

Nojasin takaraivoni vasten mustaa seinää ja tuijotin yhtä mustaa taivasta. Ei ainoaakaan tähteä, ei ainoaakaan tähteä, joka halusi loistaa minulle. Mutta pimeys ja musta sopi minulle. Kaupunki huusi hiljaisuutta, vaikka ihmisiä ja autoja ja meteliä oli joka paikassa.

Vedin jalkani tiukemmin vasten rintaani ja yritin muuttua mahdollisimman pieneksi, ehkä kadota takanani olevaan tiiliseinään. Tällaisina hetkinä tunsin olevani yhtä ennemmin elottomien kivien kuin ihmisten kanssa.

Äkkiä jokin kiinnitti huomioni ja sai laskemaan katseeni taivaasta katutasoon. Hän käveli editseni rauhallisesti. Valkoisten Vans-kenkien askeleet olivat pitkät ja rauhalliset. Nostin katsettani ylemmäs pitkin hohtavanvalkeita farkkujen lahkeita. Hänellä oli yllään valkoinen t-paita. Hänen ympärillään näytti olevan valkea kehä, joka ei johtunut pelkästään hänen ulkonäöstään. Hänessä oli jotain muutakin. Kuka muu kävelee tähän aikaan yötä keskellä New Yorkia hymyillen? Hän oli itse valo. Ja minä olin pimeys.

Tiesin, että valoa ja pimeyttä ei voinut yhdistää millään tavalla, ne eivät mahtuneet samaan ilmiöön. Ne olivat liian erilaisia kohdatakseen. Hylkivät toisiaan.

Silti nousin hitaasti seisomaan ja tuijotin tuon henkilön perään. Hetken verran olin nähnyt hänen silmänsä. Ne tuikkivat upeaa, vaaleaa merensinistä ja puhdasta iloa ja onnea. Se loiste oli saanut minut otteeseensa heti, se oli kuin huume. Huume, joka koukutti ensimmäisestä kokeilusta. Ja halusin sitä suoniini heti.

Otin muutaman juoksuaskeleen ja seurasin valkeaa hahmoa muutaman kadunkulman päähän. Hän käveli samaa, rauhallista tahtia ja hipoi sormenpäillään seiniä ympärillään. Seiniin ei jäänyt jälkiä, mutta saatoin kuvitella valojen syttyvän niiden rakennusten sisällä, joita hän kosketti. Hänessä oli kirkkautta, jollaista en ollut nähnyt koskaan ennen.

Juoksin hänet kiinni ja painoin käteni hänen olkapäälleen jättäen siihen pikimustan kädenjäljen.

**

Hän värähti ja kääntyi ympäri. Haistoin minttupurkan ja useita sekalaisia partavesiä. Tunsin ympärillä kulkevien ihmisten tuijotuksen. Hän vain katsoi minua lievä hymy huulillaan. Odotti, että sanoisin sen, mitä olin tullut hänelle sanomaan. Mutta miten sanoisin ventovieraalle sen, että olin varma hänen olevan minulle se oikea, joka toisi valon elämääni ja toisi päiviini muuta sisältöä kuin peltitölkkien potkimista ympäri kaupunkia?

Hän katsoi ja odotti. Ei mitannut minua katseellaan, katsoi vain tarkasti silmiin. Hän oli minua lyhyempi ja jotenkin mielettömän suloinen. Olin hyvin lähellä hymyilemistä itsekin. En kuitenkaan hymyillyt. En ollut valmis siihen.

Tuntui kuin aika ympärillämme olisi pysähtynyt. Muut kaupungin ihmiset jatkoivat elämäänsä normaalisti, mutta meidän ympärillämme oli kehä, jossa aika pysyi paikoillaan, kunnes toinen osaisi sanoa jotain.

Sade alkoi piiskata katua yhtäkkisesti. Kiskoin hupun syvemmälle päähäni, mutta hän ei tehnyt elettäkään. Hän antoi sadepisaroiden valua hiuksiltaan kasvoille ja risteillä kasvoilla, kunnes tipahtivat paidan kaulukselle terävältä leukalinjalta, jota peitti hienoinen parransänki.

Sateen ropina koveni ja pieksi tärykalvoja. Muut ihmiset kaduilta olivat siirtyneet katosten alle ja sisälle tiloihin, joihin tähän aikaan pääsi, mutta me seisoimme keskellä jalkakäytävää puhumatta sanaakaan toisillemme. Kaksi tuntematonta.

"Mennään pois tästä sateesta."

Ainoat sanat, mitkä sain puristettua kieleltäni. Hän nyökkäsi nopeasti ja kävelimme lähimpään avoinna olevaan liikkeeseen, joka sattui olemaan baari. Niinpä tietenkin.