OneShots 1 (in Finnish)

Run away. / Ashton (59)

Jätin kirjeen pöydälle ja löin puhelimeni parvekkeen kaiteeseen niin lujaa, ettei sitä voinut enää saada toimimaan millään keinolla. Tarkoituksella jätin sen lojumaan parvekkeen lattialle, joku saisi löytää sen siitä. Olin huolehtinut kaikesta. Kohta minä katoaisin. Kaikki kuvittelisivat kirjeen perusteella minun kuolleen. Tuntui pahalta, mutta en enää voinut perua päätöstäni. Olin jo tehnyt niin paljon tämän eteen. Vain viimeiset yksityiskohdat. Jätin hankkimani lääkepurkin yöpöytäni laatikkoon, olin kirjeessä juuri kertonut, että olin harkinnut tätä ennenkin, joten lääkepurkki täydentäisi tarinaani.

Tunsin kyyneleet silmissäni, poltteen kurkussani. Vasta nyt tämä tuntui yhtä lopulliselta kuin oli. Nostin aurinkolasit silmilleni ja yritin näyttää siltä, että vaatteeni olivat minulle mukavat ja tavalliset. Todellisuudessa en koskaan käyttänyt löysiä farkkuja ja huppareita. Nyt ne olivat välttämättömyys. Minun olisi vain päästävä täältä mahdollisimman kauas, enkä tiennyt siihen muuta keinoa kuin mahdollisimman lyhyiden pätkien liftaaminen.

Suljin asunnon oven perässäni. Mukanani minulla oli vain lompakko, jonka senkin olin vaihtanut uuteen ja nostanut siihen tilini tyhjäksi. Edellinen oli eteisen pöydällä, sekin yhtenä lavastukseni yksityiskohdista. Nyt minun piti enää varmistaa, ettei kukaan näkisi, kun kävelen ulos asunnosta ja koko talosta.

Vain hetken kuluttua kävelin jo kadulla. Yritin olla herättämättä huomiota aurinkolasit silmilläni ja huppu päässäni. Onneksi en erottunut joukosta paljonkaan, koska sää oli sopivasti aurinkoinen, muutkin käyttivät aurinkolaseja. Taas kerran kohtalo oli hieman minun puolellani. Etenin lähes juosten ja jouduin tietoisesti käskemään itseäni hidastamaan. En saanut jäädä kenenkään mieleen tänään.

**

Seisoin moottoritien varressa. Kävelymatka ei onneksi ollut ollut kovinkaan pitkä loppujen lopuksi. Pidin peukaloani pystyssä, vaikka todennäköisesti minut olisi tunnistanut liftariksi ilman sitäkin. Yllättäen en ehtinyt seisoa siinä kauaakaan, kun ensimmäinen auto pysähtyi kohdalleni. Sanoin olevani menossa lähimpään kaupunkiin ja pääsinkin sinne sen kummemmin aikeistani puhumatta.

Kaupungin keskustassa hakeuduin huoltoaseman lähelle. Siellä pääsin sattumalta ystävällisen oloisen rekkamiehen kyytiin. Hän oli menossa kauas, sanoin, että minulla oli lähes sama päämäärä. Kun istuin rekan nupissa leppoisan pehmeässä nahkaistuimessa, aloin miettiä hetkeä, jona hän löytäisi kirjeeni. Miten hän joutuisi tarttumaan pöydänkulmaan, ehkä putoaisi silti polvilleen. Sitten hän arvioisi, etten olisi vielä ehtinyt tehdä sitä ja juoksisi sille sillalle. Todellisuudessa siltä sillalta tuskin oli ainakaan tänään hypännyt kukaan. En ainakaan minä, vaikka niin kerroinkin. En uskonut, että kukaan pystyisi seuraamaan kaikkia näitä sattumanvaraisia askeleita luokseni.

En vain saanut ajatuksiani irrotettua hänestä, sinusta. Sinä olit se, joka kärsi tästä kaikesta eniten. Olisin voinut ottaa sinut mukaani, mutta kukaan ei olisi silloin uskonut tarinaani. Ei pariskunta tehnyt sellaista, treffeihin ei kuulunut yhteinen hyppy sillalta kuolemaan. Sinä saatoit todella uskoa tarinani, mutta ehkä epäilit jotain. Ehkä huomasit jonkin pienen vihjeen, vaikka en ollut itsekään varma, olinko jättänyt sellaisia. Ehkä tiedostamattani olinkin. Olin eliminoinut vain selvät johtolangat pakenemisestani. Siksi en ollut tilannut lentolippuja ja paennut maasta nopeiten. Minut olisi aina voitu jäljittää sillä keinolla.

Rekkamies ajoi ajatuksissaan, ei sanonut sanaakaan, vaihtoi välillä radiokanavaa, jos kappale meni liian popiksi. Hän näytti kuuntelevan vain raskainta musiikkia, mitä kuvitella saattoi. Hyvä niin. Tarvitsin juuri nyt paljon meteliä ajatusteni taustalle. Istuin aurinkolasit ja hiukset silmilläni penkillä ja revin kynsinauhojani yhä pienemmiksi paloiksi. Olin juuri rikkonut rakkauden. Lähes täydellisen rakkauteni sinua kohtaan. En voisi enää koskaan tavata sinua, jos sattuisin uskomattomasti näkemään sinut jossain, joutuisin piiloutumaan. En voisi näyttäytyä sinulle, en edes haluaisi. Minähän oli jättänyt sinut yksin, yksin valheen kanssa. Jos tapaisimme uudelleen, minä rikkoisin valheen kalvon ja paljastaisin olevani uskomattoman häikäilemätön huijari. En haluaisi nähdä ilmettä kasvoillasi silloin.

Yllättävän pian rekka saapui "päämäärääni", jonka olin vain tempaissut lähimmästä paikallislehden otsikosta. Mies jätti minut kyydistä sopivalle tienpientareelle, josta kävelin pienen matkan seuraavan risteyksen yli. Sitten jäin taas paikoilleni odottelemaan sopivaa autoa. Nyt olin jo useiden tuntien päässä sinusta. Minua ei enää voisi tavoittaa. Seuraavan auton hiljentäessä kohdalleni ilmoitin lähimmän suuren ostoskeskuksen kiinnostavan minua suunnattomasti. Oikeasti halusin vain puhelimen ja prepaid-liittymän itselleni. Minulla oli jo taskussani lompakon kanssa uusi henkilöllisyys. Ei enää Ashtonia.

Auton etupenkki oli hieman ahdas, koko auto oli muutenkin uskomattoman pieni. Kuskia se ei näyttänyt lainkaan haittaavan. Hän näytti hyvin tavalliselta, suurinpiirtein keski-iässä olevalta naiselta. Hän ei puhunut sanaakaan ensimmäiseen kymmeneen minuuttiin. Odotin hänen puhumistaan niin keskittyneesti, etten ajatellut itse lainkaan. Tuijotin vain tietä tuulilasin toisella puolella. Puristin laukkuani sylissäni, koska se ei meinannutkaan mahtua jalkatilaan.

Nainen ei ajanut kovin kovaa, kuten stereotypisesti olisi voinutkin ajatella hänen ulkomuotonsa perusteella. Hänellä oli erikoinen ajotapa. Hän ei nojannut koko selkäänsä istuimen selkänojaan vaan ainoastaan alaselän. Yläselkä ja kasvot olivat kurottuneina eteenpäin, kasvot olivat samalla tasolla kuin hänen ratista pitelevät kätensä. Saatoin kuvitella hänen selkäkipunsa. Eikä hän välttämättä, jopa todennäköisesti edes itse tiennyt ajavansa niin ja aiheuttavansa sillä tavalla kipua ainakin omaan selkäänsä. Ehkä hän aiheutti muille vain henkistä kipua.

Vilkuilin tien toiselle puolelle. Siellä aukesi vain muutaman metrin päässä tiestä erikoinen kivikkoalue. Kuin joku olisi iskenyt kalliota nyrkillä ja se olisi hajonnut kivikentäksi, joka ulottui hyvin pitkälle. Palautin katseeni takaisin tiehen. Moottori ärjähti jossain lähellä. Samalla suurikokoinen pakettiauto ampaisi naisen auton rinnalle ja oli pyrkimässä ohi. Samalla kaikki pysähtyi ohikiitäväksi räpäykseksi. Pakettiauton kuljettaja iski jarrun pohjaan huomatessaan, että kaistaa tulikin häntä vastaan järeän näköinen lava-auto. Pakettiauton keula nyökkäsi tien pintaa kohti. Nainen, jonka kyydissä olin, jarrutti vauhtiaan. Ehdin havaita sen verran. Sitten autot viereisellä kaistalla osuivat yhteen.

Ensimmäisenä kuulin lasin särkymisen kalahduksen. Vasta sitten pamaus rikkoi ilmaa. Sitten en enää kuullut tai nähnyt mitään. Jossain kohtaa tajusin, että toinen törmänneistä autoista oli varmaan osunut naisen pikkuruiseen autoon. Turvavyö kiristi olkapäätäni vasten. Sitten kuulin uuden pamahduksen, isomman kuin äskeinen. Haistoin savua. Tai bensaa. Tai jotain muuta.

Avasin silmäni. Tunsin, ettei jokin ollut oikein. Toinen silmäni tuntui oudolta, en nähnyt eteeni kuin toisella. Käänsin leukaani varovasti alaspäin kohti rintaani. En tiennyt, missä jalkani olivat tai miksi en nähnyt eteeni.

Sinä et koskaan saisi tietää, etten oikeasti aikonut tehdä sitä näin. Etten oikeasti aikonut kuolla. En vielä.

__________________________________

toivottavasti tykkäätte tästä, vähän erikoisempi tämä pätkä :) tällä hetkellä kirjoittelen lisää teidän ideoista, tämä ei varsinaisesti ollut kenenkään ideasta, vaikka muutamaa vähän sivusikin. 

uudesta oneshotista en vielä osaa sanoa, tosiaan kirjoittelun alla on ! muistakaa kommentoida ♥

xx eve