OneShots 1 (in Finnish)

Mustaa silkkiä (69)

//haluaisin taustoittaa tätä tarinaa sen verran, että tämä sijoittuu 1500-1600 -luvuille, joten siksi tietyt elementit ovat tässä tarinassa hieman poikkeavia. henkilöt saa jälleen kerran joko luoda itse tai sitten "uskoa" valmiiseen vähäiseen kuvaukseen//

Istuin kumoamassa jo viidettä tuoppiani. Jotkut yrittivät tapella pubin toisessa laidassa. En kiinnittänyt heihin sen kummempaa huomiota. Kumosin viimeiset olutpisarat kurkkuuni ja nousin samantien ylös pöydästä. Kävelin ulos likaiselle kadulle. Ilta oli jo hämärtynyt, ja nyt pimeys oli saavuttamassa kaupunkia. Minun pitäisi tavata hänet pian. Olimme sopineet, että tänä iltana etsisin hänet ja menisimme jonnekin. Hän oli jättänyt paikan salaperäisyyden varjoon.

Ensimmäistä kertaa olin tavannut hänet, kun olin juuri tällä tavalla lähtenyt pubista iltamyöhällä ja kierrellyt humalaisena kaduilla. Seuraavana aamuna olin epäillyt, ettei hän ollut edes todellinen, kunnes näin hänet muutamien päivien päästä uudelleen. Hän oli vaarallinen, sen aisti hänestä helposti.

Hänen pukunsa olivat tummia, usein mustia, vaikkei hänellä ollut mitään syytä käyttää mustia vaatteita. Hän oli ehkä hieman minua nuorempi, mutta käyttäytyi kypsemmin ja sillä tavoin vanhensi itseään ainakin minun seurassani.

Kadun reuna kuhisi rottia. Osa niistä yritti liiankin lähelle minua, ja jouduin potkimaan niitä kauemmas. Ne perääntyivät sähisten ja vinkuen. Olisin voinut heittää niitä kivillä, mutta en jaksanut välittää. Katu oli lähes tyhjä. Vain minä, rotat ja muutama satunnainen kulkija siellä täällä. Taivas näytti selkiytyvän koko aamun jatkuneiden sateiden jäljiltä vihdoinkin ja tähdet alkoivat ilmaantua näkyviin täysikuun rinnalle.

En oikeastaan tiennyt, mistä minun olisi pitänyt häntä etsiä, mutta luotin vaistooni kulkiessani. Minulla oli helppoa. Vaikka tiesin, että tämänkaltaiset kyvyt voisivat maksaa hengen, olin oppinut jo aiemmin piilottamaan ne niin hyvin, ettei minulla ollut vaaraa. Olin oikeastaan varma, ettei ollut. Olin turvassa, kaiken sen vainon ulkopuolella.

Olimme tavanneet hänen kanssaan jo muutamia kertoja. Hän oli vähäsanainen ja hyvin mystinen, ja ehkä juuri siksi niin kiehtova. Hän suorastaan veti minua puoleensa. Kaikki aistini tähtäsivät vain hänen löytämiseensä kaiken tämän hämärän keskeltä. Ymmärsin eläimiä hyvin. Niilläkin oli vaistonsa, joiden avulla ne pystyivät tekemään lähes kaiken, mitä niiden tarvitsi. Minun vaistoni ohjasivat minua vain silloin, kun itse halusin. Vaikka niiden pois kytkeminen ei ollut helppo tehtävä, onnistuin siinä yhä useammin.

Yhtäkkiä näin hänet seuraavalla kadunkulmalla. Hänen silkkihelmainen pukunsa oli musta, ainoastaan kaulus oli valkoinen. Hetken ajan en ollut huomaavinani häntä. Sitten käänsin katseeni häneen ja hymyilin. Hän vaikutti tänään vielä mystisemmältä kuin aiemmin, tai sitten olin vain liian humalainen.

Hän toivotti minulle hyvää iltaa katsellen minua päästä jalkoihin. Aioin kostaa omalla katseellani, mutta en ehtinyt kuin hänen pukunsa avoinaiselle kaulukselle asti, kun hänen sormensa kohotti leukaani. Hän pudisti päätään minulle. Hän viesti, ettei vielä ollut tuollaisen aika. Vilkaisin ympärilleni. Katu oli täysin tyhjä, ainoastaan ne aiemmin potkimani rotat olivat paikoillaan. Tartuin hänen käteensä.

-Mennään äkkiä pois täältä. Joku voi nähdä meidät.

Hän vilkaisi minua lähtiessään kävelemään edelläni.

-Luuletko, että se haittaisi minua?


En osannut vastata mitään. Niinpä, mikä nyt häntä järkähdyttäisi paikoiltaan. Ei mikään. Olin jo aiemmin tänään tajunnut, etten tiennyt hänestä oikeastaan mitään. Sen sijaan hän tiesi minusta yhtä ja toista. Jos hän osasi lukea rivien välistä, hän tiesi jopa kyvystäni. Annoin hänen johdattaa minua jonnekin. Oikeastaan olisin seurannut häntä minne tahansa. Hänessä oli omituista puoleensavetävää voimaa, jota en vain voinut vastustaa. Olisin mennyt hänen perässään helvetin liekkeihin heti ensitapaamisen jälkeen. Olin kauan kuvitellut, etten kyennyt edes tuntemaan mitään, mutta hänen kanssaan todella tunsin jotain. En osannut määritellä, mitä se oli, mutta tunsin jotain vahvaa. Hänen kosketuksessaan oli vahvempaa taikaa kuin vaistoissani, jotka olivat olleet ainoa seuralaiseni pitkään.

Hän ohjasi minua pitkin märkiä, haisevia kujia, mutta en edes nähnyt muuta kuin yhdistyneet kätemme välissämme. Lopulta hän hidasti vauhtiaan puolijuoksusta hiipivään kävelyyn.

-Täällä ei ole ketään koskaan, täällä me saadaan rauhaa.

Samalla hän jo irrotti kätensä otteestani ja ryntäsi ylös kapeita kiviportaita, jotka nousivat kärsineen näköiseen rakennukseen. Sen katosta puuttui osia, samoin sen seinistä. Se todella näytti olleen tyhjillään pitkään. Seurasin häntä, ennen kuin hän ehti kadota portaiden yläpäässä häämöttävään pimeyteen. Ainoastaan lähes täysi kuu valaisi kaupunkia.

Pienen hetken kuluttua istuimme paljaalla puulattialla rakennuksen yläkerroksessa. Katossa yläpuolellamme oli suuri reikä, josta erottui muutamia tähtiä ja kuu. Yritin aloittaa keskustelun, mutta hän vaiensi minut suudelmalla. Niin tapahtui yhä uudelleen. Hän ei halunnut keskustelua, hän halusi jotain muuta. Hän nosti mekkonsa helmat reisilleen ja nojautui minua vasten. Ainoastaan kuu saisi tietää.

Tunsin hänen tuoksunsa vahvana ympärilläni, kun paljaat ihomme painautuivat toisiaan vasten yön hiljaisuudessa. Emme tarvinneet välillemme sanoja - teot riittivät. Halusin huutaa hänen nimeään ääneen, mutta tiesin sen rikkovan kauniin hiljaisuuden välillämme. Hän käänsi toisen kätensä selkänsä taakse, painoi silmänsä kiinni. Katsoin kuuta ja tähtiä. Ne olivat niin kaukana, mutta tunsin olevani niin lähellä niitä.

En ehtinyt edes tajuta. Terä oli jo rinnassani, kun vasta käänsin katseeni häneen. Hänen ilmeensä oli jotain muuta kuin hetki sitten. Hän ei ollut enää herkän tyytyväinen, vaan hänen silmissään paloi puhdas pahuus.

-Ei aina kannata uskoa sitä, mitä näkee. En ole sitä, miltä näytän.

Hän käänsi terää sen tekemässä haavassa. Varmisti, etten voisi kertoa tästä kenellekään. En tuntenut kipua. En tuntenut mitään. Tiesin, että kipu tulisi pian, mutta odotin sitä. En voinut tehdä mitään. Makasin vain ja katsoin, miten hän käänteli terää yhä uudestaan, yhä syvemmälle. En voinut estää.

Juuri, kun luulin menettäväni tajuntani, kipu tuli ja nykäisi minut vielä kiinni elämään. Hän riuhtaisi veitsen irti. Sitten hän katsoi minua arvostelevasti.

-Sinä olisit voinut olla... Tuskin olisit. Saatanan noita. Pahan sanansaattaja.

Hän suukotti minua otsalle. Sen jälkeen näin, miten hänen mustat helmansa pyörähtivät ilman halki aivan lähellä kasvojani. Etkö sinä itse sitten ollut sitä, pahan sanansaattaja?

_____________________________

tässä tarinassa yritin hakea saamaani ideaa "en ole sitä miltä näytän", ja tällainen tästä tuli kun sen idean perusteelta kirjoitin. sattuman kaupasta tähän naispuoliseksi henkilöksi tuli eräänlainen musta leski, yön kuningatar, joka lähes kirjaimellisesti nielee puolisoita yksi kerrallaan. 

toivottavasti tällainenkin oneshot miellytti teitä, kommentoikaa ihmeessä, millaiselta tämä vaikutti! :) 

xx eve