OneShots 1 (in Finnish)

Hall of Fame/Liam (38)

Pimeä tie näytti uhkaavalta. Työnsin kuulokkeet syvemmälle korviini ja napsautin musiikin pari pykälää kovemmalle. Vaihdoin biisiä hieman tärisevin sormin, vaikka tiesin, ettei tilanne oikeastaan ollut pelottava. Se ei ollut lainkaan pelottava. Sanoin sen itselleni mielessäni kymmeniä kertoja peräkkäin.

Askeleeni olivat varovaiset. Niin varovaiset, että olisi luullut minun kävelevän ennemmin ohuenohuella jäällä kuin alkutalven roudan kovettamalla maantiellä. Sen pinta tuskin murtuisi kenkieni kosketuksesta, mutta silti varoin askeleitani. Pimeys oli pudonnut kuin verho koko seudun ylle. Tästä syystä syysaikaan ei koskaan kannattanut lähteä kyläilemään. En ollut ajatellut sitä lainkaan, joten nyt sain kärsiä oman valintani seurauksista. Kävelin yksin pilkkopimeällä, vain parin katuvalon heikosti valaisemalla tienpientareella, koska olin päättänyt käydä hänen luonaan juuri tänä iltana. Toivottavasti oppisin jotain tästä.

Perjantai-ilta. Pikkukaupunki oli hiljainen, suuremmat kaupungit olivat vieneet nuorison kauas täältä kuten aina. Jäljellä oli vain minä ja pari muuta, vain kourallinen nuoria, jotka uskalsivat uhmata suurempien biletysmestojen kutsua. Toivoin syvästi, että hyötyisin näistä valinnoistani joskus elämässäni. Mutta ei se mennyt niin.

Huomasin ajatusteni kulkeutuvan taas liian syvällisille raiteille, mutta tällä kertaa en estänyt itseäni. Samapa se oli, mitä ajattelin tässä kävellessäni. Askel toisen jälkeen, puuduttavan tasainen rytmi. Hiljainen rasahdus toisen jälkeen. Pienin väliajoin olin kuulevinani askelia takanani, mutta jos pysähdyin tarkistaakseni asian, ei toisia askeleita kuulunut. Jos katsoin taakseni, näin vain tyhjän pimeyden. Siinä oli jotain karmivaa, selän taakse teki mieli katsoa koko ajan. Päätin upota ajatuksiini kokonaan, jättää ympäristön huomiotta. Ehkä siten sydämeni syke tasaantuisi edes hieman.

Niin, valintoja. Valintojen nuoruus. Biisi kuulokkeissani vaihtui surumielisempään, miten sopivaa. Tunsin oloni aina silloin tällöin todella mitättömäksi. Kuin mikään, mitä tein, oli kyse sitten suuresta tai pienestä asiasta, ei veisi minua eteenpäin, kuin päämääräni, unelmani, olisivat jossain liian kaukana saavuttamiseen. Unelmat ulkomailla työskentelystä, unelmat kristallin tavoin säihkyvästä menestyksestä. Päämääräni onnistua opinnoissani hyvin arvosanoin. Kuin kaikki ne olisivat vain kiusanhenkiä päässäni, tarkoitettuja latistamaan haluni yrittää pärjätä. Kaikki tuntui menevän päinvastoin kuin piti tai sitten päätyvän olemaan merkityksettömiä päämäärieni kannalta. Kun kerran sain täyden kympin kokeesta, sainkin myöhemmin tietää, ettei kyseinen arvosana lopulta vaikuttaisi arvosteluun mitenkään, että se oli vain typerä testi.

Mutta ei koulu ollut ainoa asia, joka sai minut epätoivoiseksi. Vaikutus tuntui ulottuvan kaikille elämäni alueille. Tänä syksynä kaikki tuntui vain kaatuvan päälle. Eivät ainoastaan rästiin jääneet koulutyöt ja kurssien tentit vaan myös kaikki pikkuasiat. Edes vaatteiden valitseminen ei enää tuntunut helpolta. Kaikki tuntui typerältä ja merkityksettömältä.

Jatkoin kävelyäni, tie ei ollut yhtään sen valoisampi.

Ajattelin äskeisiä ajatuksiani. Miksi päästin itseni taas tällaiseksi? Olin vain taakka itselleni. Entä jos päättäisin lopettaa tällaisen ajattelun? Pystyisinkö siihen? Voisinko olla niin vahva, että kykenisin myöhemmin liittämään tämän pimeyden vaiheen elämässäni samaan seuraan muiden voitettujen vastoinkäymisten kanssa?

Alkoi sataa. Kuin lähes mustan taivaan pilvet olisi vedetty veitsellä auki, sateen seinä laskeutui joka puolelle minua. Pinkaisin juoksuun. Matkan olisi edettävä. Nopeasti, nopeasti, niin nopeasti kuin mahdollista. Vedin hupun tiukemmin päähäni ja kiristin vauhtiani. Tie tuntui liukkaalta jalkojen alla, mutta en välittänyt.

Juoksin kuin sekopäinen. Kuin olisin juossut sadetta karkuun. Päätin juoksevani ennemminkin ongelmiani karkuun. Jos voisin jättää ne taakseni, sade huuhtelisi ne pois. Sydämeni syke kiihtyi entisestään. Niin myös tunne siitä, että joku seurasi minua. En heti vilkaissut taakseni, keskityin nauttimaan tunteesta, jonka sateessa juokseminen toi.

Kun lopulta käänsin kasvoni kohti pimeää, metsän reunustamaa tietä takanani, näin siellä seisovan hahmon. Se näytti ihan minulta, ja näin sen vain ohikiitävän sekunnin ajan. Kun käännyin taas katsomaan eteenpäin, en enää tiennyt, olinko todella nähnyt mitään vai pelkästään kuvitellut asioita, joita voisin takanani nähdä. En katsonut taakseni enää uudestaan.

You can go the distance

You can run the mile

'Cause you burn with the brightest flame 

___________________________________

sain joitain viikkoja sitten pyynnön käyttää oneshotin pohjana The Scriptin biisiä "Hall of Fame". pakko sanoa, että tuotti kyllä paljon päänvaivaa, koska kappaletta on kuullut niin paljon ja se tuntuu paljolti jo sanomaltaankin aika käytetyltä. 

kuitenkin ainakin yritin saada jotain uutta biisistä irti ja peilasin samalla vähän omaa elämääni mukaan tähän juttuun, tosin en ihan lähiajoilta. toivottavasti miellyttää ainakin biisin ehdottajaa, vielä parempi jos muitakin! :)

uudesta pätkästä en osaa vielä sanoa, toivon jälleen tukuttain ideoita, koska niitä nyt todella tarvitsisin! 

xx eve