OneShots 1 (in Finnish)

maybe.../louis (5)

Katseeni pyörii kenkieni kärjissä.

He olisivat pian täällä. Kaikki he. He kaksi. 

Katson itseäni eteisen peilistä. Valkoinen puku ja musta solmio. Ei minun ollut edes tarkoitus laittaa pukua. Mutta tässä nyt seison. Toivoen salaa, etteivät he tulisikaan. Etteivät he koskaan avaisi oveani. Minä en ollut valmis. Maailma ei ollut valmis. Silti tiesin hänen olevan valmiimpi kuin koskaan. Hän ei osannut eikä uskaltanut välittää mistään. Mikään ei saanut hänen kiharoitaan hievahtamaankaan, saati sitten hymyä. Hän jaksoi aina olla yhtä pirteä ja iloinen. Vaikka minä olin kaikkea muuta. Ehkä se on totta: vastakohdat täydentävät toisiaan. 

Suunnitelmani oli valmis. Tiesin, mitä sanoisin. Minulla oli valmiit repliikit. Olin miettinyt kaiken valmiiksi jo viikkoa etukäteen. Mutta silti pelkäsin. Tämä oli huonoin mahdollinen sauma kaikelle. 

Eikä tämän pitänyt koskaan mennä näin. Tämän piti olla ikuista. Tämän piti olla se ainoa asia, joka kestää. Kaikki muu onkin hajonnut. Ja nyt olen itse se, joka hajottaa kaiken. Tunnen kyyneleet silmänurkissani jo nyt. 

-Ei vielä, Lou, ei vielä. 

Oma ääneni kuulosti oudolta tyhjässä asunnossa. Räpyttelen kosteuden silmänurkistani. Ei se ole niin kauheaa, kyllä siitä selviää. Vuoden päästä kaikki on taas hyvin. 

-Eikä ole! 

Karjahdukseni kaikuu seinistä kolkkona. Puristan käsilläni seinällä roikkuvan peilin kehyksiä valmiina heittämään sen lattiaan kuin surkean paperinpalan. Miksi kaiken piti aina epäonnistua? Onko minut tuomittu tällaiseen kohtaloon? 

Samalla ovikello pirahti. Nielaisin jäisen möykyn kurkustani ja huitaisin hiukset pois silmiltäni. Otin ratkaisevat askeleet ovelle ja väänsin lukon auki. 

En ehtinyt edes puskea ovea auki asti, kun hän jo kiersi kätensä ympärilleni ja rutisti niin kovaa, kuin vain parikymppinen poika pystyy. Hänen äitinsä katsoi kauempaa hieman hämillään. Hänen täytyi olla ihan pihalla tässä tilanteessa. Ei hän tiennyt suhteestamme muuta kuin sen, että suhde oli yleensä olemassa.

Silti hän jaksoi hymyillä aurinkoisesti. Heissä oli niin paljon samoja piirteitä, että minua hirvitti. 

Harry katsoi minua syvälle silmiin ja hymyili valloittavasti. Kättelin hänen äitiään ja yritin vaikuttaa ihan tavalliselta. 

He seisoivat edelleen eteisessä. Ei minun ehkä tarvinnut kutsua heitä peremmälle. Voisin kertoa asiani tässä. Kurkkuani alkoi taas ahdistaa. Olin uskotellut itselleni, ettei se olisi vaikeaa. Mutta oli se. Miten voisin valehdella noille silmille? 

He odottivat minun sanovan jotain. Avasin suuni. 

-Ehkä... 

Ajatukseni taistelivat verisesti vastakkain. En ollut koskaan epäillyt rakkauttani häntä kohtaan, mutta nyt en tiennyt itsekään, mitä halusin. Ehkä minun pitäisi vain... Sydän teki päätöksen puolestani. 

-Tuota, ehkä meidän pitäisi siirtyä olohuoneeseen, ettei teidän tarvitse seisomaan jäädä. 

Elämäni suurin päätös. Siinä pienessä hetkessä. Oliko se niin vaikeaa? Ehkä se oli. 

________________________________

kokeilin tällä kertaa täysin erilaista tyyliä, tässä shotissa kaikki jää lukijan arvailun varaan, koska tää on vaan oikeesti se yksi ainoa kohtaus.

kertokaas mielipiteenne tällaisesta arvoituksellisemmasta pätkästä :)

ja edelleenkin mulle uskaltaa antaa ideoita näihin, odottelen aina jos joku olisi rohkea ja laittaisi ihan minkä vain idiksen, vaikka vain otsikon tai yksittäisen henkilön tai ihan mitä vaan

xx ewe