OneShots 1 (in Finnish)

Only want you (80)

Herätyskello soi, ja suljin sen tavalla, jonka jo komediaelokuvat olivat opettaneet: avaamatta silmiäni kurotin käteni yöpöydälle ja sammutin rakkineen yhdellä napakalla läimäytyksellä. Tämän refleksinomaisen tavan takia en vieläkään uskaltanut käyttää puhelintani herätyskellona. En halunnut puhelimeni saavan osakseen samanlaista pahoinpitelyä kuin muutaman euron arvoinen herätyskelloni. En torkuttanut, vaikka jokainen lihakseni ja noin puolet aivosoluistani kehottivat minua tekemään niin. Tällä kertaa loput aivosoluistani voittivat taistelun ja pakottivat minut nousemaan, jotta ehtisin kouluun ajoissa.

Nousin istumaan, haroin sokkona lyhyet hiukseni jonkinlaiseen järjestykseen ja aloin etsiä jotain päälle pantavaa. Päädyin siihen, mihin joka päivä, huppariin ja farkkuihin. Tuijotin itseäni hetken vaatekaappini ovessa olevasta peilistä. Silmänaluset olivat tummemmat kuin ne kolme viiksikarvaa, jotka kasvoivat suupielissäni.

Kävelin laiskoin askelin portaat alakertaan ja etsin kaapista itselleni leipää ja palan leikkelettä sen päälle. Äitiä ei näkynyt missään. Hän oli ilmeisesti lähtenyt aikaisin töihin. Alakerran työhuoneen ovi oli auki, ja kuulin sieltä tietokoneen harvaa naputusta. "Huomenta!", huikkasin kuulostaen äärimmäisen väsyneeltä, vaikkei se ollut tarkoitukseni. "Huomenta poika", kuului vastaus. Isäpuoli oli ilmeisesti myös jo työn touhussa, niin etäiseltä ääni kuulosti.

Jätin valmiin leipäni pöydälle ja suuntasin kahvinkeittimelle. Kun äiti lähti töihin aikaisin, hän jätti minulle kahvia. Mutta ei ollut jättänyt, ei tietenkään tänään. Suuttumus nousi pintaan sisälläni. Vain tämän aamuni oli tarvinnut; kahvin puutteen. Se sai koko aamun pilalle osaltani. Jätin kahvin keittämättä kuin itseäni ivaten, ja söin leivän huoneenlämpöisen vesilasillisen kera.

Vilkaisin kelloa, kun sain leipäni syötyä. Puoli kahdeksan. Ehtisin juuri sopivasti, ellei ruuhka olisi jotenkin normaalia pahempi tänään. Nappasin avaimeni eteisen kulhosta ja reppuni kenkien seasta. Olin kateellinen pikkusiskolleni, joka saisi olla nukkumassa vielä tunnin. Hänen koulunsa alkaisi vasta puoli kymmeneltä. Toisaalta hänen ei myöskään tarvinnut ajaa kahtakymmentä minuuttia sinne. Ellei hän halunnut, hän ei tarvitsisi edes pyörää kolmensadan metrin koulumatkallaan. Oma matkani oli useamman kilometrin pituinen.

Väänsin avainta autoni lukossa yrittäen olla kiitollinen siitä, että minulla ylipäätään oli auto. Lukioni pihalla ei seissyt kuin muutama auto omani lisäksi, ja vaikka itse ajoin salaa ruostuvaa, vanhaa Toyotaa, se keräsi silloin tällöin ihailevia katseita erityisesti lukion ykkösluokkalaisilta. Onneksi he eivät tienneet jokseenkin noloa tarinaa autoni taustalta. Isäpuoli oli hankkinut auton minulle reilu puoli vuotta sitten poliisin huutokaupasta, eikä siitä ollut tarvinnut maksaa kuin täyden bensatankillisen verran. Hinnasta ja selkeästi toisesta autosta tähän vaihdetuista takapenkeistä arvasin, että auto oli ollut mukana jonkinlaisessa rikoksessa, josta en kylläkään halunnut tietää enempää.

Syksy oli kaunis, ja vaahterat matkani varrella olivat täydessä oranssissa loistossaan. Olin kuukausi sitten aloittanut kolmannen vuoteni lukiossa, ja se toivottavasti jäisi viimeiseksi lukiovuodekseni. En ollut erityisen huono koulussa, mutta en toisaalta ollut hyväkään. Olin kaikessa keskiverto, myös suosittu - syrjitty -akselissa.

Käännyin liittymästä kohti moottoritietä. Se oli suosikkiosani koulumatkastani, vaikkakin sain ajaa moottoritiellä vain muutaman kilometrin verran. Sen lisäksi, että olin kiitollinen autoni taustan säilymisestä piilossa, olin kiitollinen myös omani salaperäisyydestä. Lukiossa ei ollut enää ketään, joka olisi tiennyt, mitä kaikkea perheessäni on ehtinyt tapahtua. Ainoat, jotka siitä tiesivät olivat... muualla. Toinen oli eliittilukiossa lähimmässä isossa kaupungissa, ja toinen - ei tietoa.

Väkivaltainen isä ja äitini ero hänestä, uuden isäpuolen asettuminen perheeseen. Mikään noista ei ollut ollut sitä parasta aikaa elämässäni, mutta nyt kaikki nuo ongelmat olivat takana. Olin nyt 18-vuotias, ja ensimmäinen noista kolmesta oli alkanut näkyä, kun olin vasta 12. Enhän minä silloin paljoa ymmärtänyt, mutta kun uusi isäpuoli tuli kuvioihin kaksi vuotta sitten, huomasin, miten kaikki muuttui. Niin kliseiseltä kuin se kuulostikin, tuntui kuin pilvet olisivat väistyneet auringon edestä silloin.