OneShots 1 (in Finnish)

Two lives/Louis(46)

-Kai sinä voit hoitaa lapset harrastuksiin illalla?

Hän kuulosti kiireiseltä jopa puhelimen välityksellä. Hän oli nyt lounastunnillaan, tulisi töistä vasta alkuillasta.

-Totta kai, kulta.

Vastasin kuten kuka tahansa tavallinen, hieman tympääntynyt koti-isä olisi vastannut. Katselin, miten molemmat lapsista leikkivät pihalla. Ilma oli kaunis, melkein yhtä täydellinen kuin mainoksissa, jotka kuvasivat juuri tällaista elämää, johon kuului kaksi lasta, omakotitalo, jossa oli suuret ikkunat, hieman kiireinen elämänrytmi. Ei tämä ollut niin romanttisen kaunista kuin miltä se laitettiin näyttämään mainoksissa, elokuvissa ja kirjoissa. Tämä oli vain rutiinien toistoa kerta toisensa jälkeen.

Seisoin katosta lattiaan ulottuvan ikkunan kohdalla ja katselin ulos. Takapihaamme kiersi korkea pensasaita, joka toimi loistavana näkösuojana liian uteliaiden naapureiden varalta. Katselin, miten tyttäremme, Alice, sovitti muovikruunua päähänsä. Vuotta vanhempi poika, Trevor, katseli vieressä roikottaen kädessään leluautoa. Hiekkalaatikko oli jälleen täynnä ties minkälaisia rakennelmia.

Kun katselin heitä siinä, pikkuruisen leikkimökin ympärillä, muistin äkkiä veitsenterävästi asioita omasta lapsuudestani, vaikka se tuntui olevan ikuisuuksien takana. Muistin, miten rakentelin sohvatyynyistä majaa, vaikka tyynyjen määrä oli liian vähäinen. Loput tyynyt piti etsiä mielikuvituksen salapiiloista. Sitten muistin jotain hieman erilaista. Muistin, miten katselin televisiota. En katsonut aina piirrettyjä, katsoin myös kaikki musiikkohjelmat, mitkä löysin. Olin aina halunnut olla muusikko.

Nostin käsivarteni niskani taakse ja katselin edelleen ikkunasta. En enää nähnyt pihaa lapsineen, näin oman kotitaloni takapihan. Olin katsonut oman huoneeni ikkunasta ulos sateeseen ja miettinyt, kirjoittaako joku juuri nyt kappaleita tavasta, jolla sade putoaa maan pintaan. Olin katsellut itseäni peilistä ja käännellyt hiuksiani asennosta toiseen. Olin ollut varma, että voisin ryhtyä artistiksi jonain päivänä. Aina, kun olin ollut varma, ettei kukaan kuule, olin laulanut listahittejä lähes kuiskauksenhiljaisella äänellä. En tiennyt edes, oliko ääneni hyvä, en ollut koskaan laulanut kenellekään syntymäpäivälaulua kummempaa.

Irrotin itseni muistoista ja keskityin taas katselemaan lapsia takapihalla. Entä jos en olisi koskaan antanut noiden unelmien unohtua? Missä olisin nyt? Istuisinko keikkabussissa? Olisinko siellä yksin, olisinko osa bändiä?

Päädyin taas kuvittelemaan. Musta bussi, moottoritie. Se voisi olla elämäni kaiken tämän sijasta. En vain tiennyt, olisiko se oikeasti niin hienoa kuin nuori Louis oli kuvitellut. Ehkei se ollut. Mutta se oli varmaa, että ne kaksi henkilöä, kuvitelmieni minä ja todellinen minä, elivät täysin erilaisia elämiä. Olin kuitenkin kiitollinen, myös tyytyväinen nykyiseen tilanteeseeni. Rakastin tätä, ihan tavallista perhe-elämää. En tunnustanut sitä koskaan kenellekään, mutta niin se oli.

Lapset juoksivat sisälle. Trevor kiiti ohitseni nopeammin kuin hänen suosikkiautonsa, mutta Alice pysähtyi hetkeksi halaamaan. Hän tosin halasi vain jalkojani. Pörrötin hänen hiuksiaan. Sitten hänkin katosi Trevorin perään. Käännyin takaisin kohti nyt tyhjää takapihaa ja hymyilin.

Näin oman hymyni heijastuksena lasista. Kuvittelin, että heijastukseni oli se toinen minä, joka eli toista elämää ja teki päivittäin erilaisia asioita kuin minä. Toinen minä hymyili minulle takaisin. 

_________________________________

löysin tällaisen pätkän koneen uumenista, tämä ei siis ole vielä teidän antamista ideoista kirjoitettu. toivottavasti tykkäätte tästä, vaikka tämä on vähän liian lyhyt :)

muistakaa kommentoida!

xx eve